Ghost World: Armadillo Café

Svart Records

Joidenkin mielestä maailmassa on vain seitsemän tarinaa, joiden versiot kattavat kaiken. Toiset puhuvat kymmenestä eri tarinarungosta. Pointti on kuitenkin se, että kaikki on aina kierrossa. Miksi pohjustan Ghost Worldin uuden albumin arvioita näin? No, minusta tuntui kovin tutulta, kun astahdin sisään Armadillo Cafén ovista. Bändi on luonut levyllisen 70-luvun kitararockin ja 90-luvun melodisen surinarockin yhdistelmää, tekstien keskittyessä kuvitteellisen kahvilan asiakkaisiin ja henkilökuntaan.

Kahvila on näppärän toimiva ympäristö, jossa voi esitellä henkilöitä eri ympäristöistä ja taustoista. Tarinoista voi napata kohtauksia ja linkittää yhteen niin halutessaan, tai antaa ainakin viitteitä mahdollisista yhteyksistä, ja näitä mahdollisuuksia Ghost World myös hyödyntää. Periaatteessa melankoliaan taipuvaiset tarinat voisivat olla irtikin kehyksistä, mutta ne on nyt haluttu asettaa yhtenevämmäksi joukoksi.

Keskuslankana toimii kaikkea 60-luvulta näihin päiviin saakka yhteen sulauttava kitararock. Keskiössä ovat myös kuvailevat tekstit, joihin jää tulkinnanvaraa ja ilmaa. Rajoja asettaa alle puolen tunnin kokonaismitta, jossa vain yksi raita ylittää neljän minuutin rajan. Tarkkailtavana on kahvilan sekalainen ihmisjoukko, heidän elämiensä ohikiitävät kuvat ja asioiden eteenpäin virtaaminen. Tämähän on kuin pienelokuvaepisodien sarja.

Ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Making Coffee on kuin kuppi kuumaa, melodisen kitarapoprockin aromien huokuessa kuusarin raikkautta ja kasarin reippautta. Sekoitus on tutuista aineksista luotu, vaan niin kovin, kovin makoisa. Alle kolmeen minuuttiin mahtuu nousua ja laskua, kerrostetut vokaalit ovat yhtä unelmaa ja biisin pääteemaa jauhetaan ilahduttavan säästeliäästi. Samaa kaavaa ja reseptiä käytetään myös muualla, mutta tässä nimenomaisessa biisissä lähes kaikki mahdollinen klikkaa kohdalleen.

Kahvilaan mahtuu monenlaista tarinaa ja kappaletta. Kakkossinkku Rockstar on lykätty takakulman peräpöytään, eli ankkuriksi. Yksi syy tähän on luultavasti se, että kiekon pisin raita erottuu siinä määrin ympäristöstään, mutta tarinallisesti käännös sopii myös kuvaan. Hidas, pohtiva ja ehkä hiukan haaveilevakin raita jättää levystä lämpimän jälkimaun, kuin parhain omenapiiraan siivu konsanaan. Toisinaan tarinan makoisimmat palat löytyvätkin reunoilta, näennäisen mitättömistä tai vähäpätöisistä osista, jotka paljastuvat lopulta olennaisiksi osiksi jotain suurempaa. Bändin kutomat verkot toimivat myös sivustoilla halki levyn.

Ruokalistan spesiaalien tuolta puolen nostan esiin myös haaveilevammin haikailevan Golden Boyn, jolla melankolia pääsee leviämään ilmaan kuin kanelin tuoksu. Muistot vievät ja ajatukset tuovat, eikä biisin tarinaa avata liiaksi, vaan kuulija saa valitessaan yhdistellä arvoituksen pisteitä viivoilla toisiinsa. Nopein askelin kahvilaa sukkuloiva Waitress soundaa ysärin jenkkikitararockille siinä määrin, että Double R Dinerin kuvat vain vilisevät mielessä, mutta nyt ilman varjoja, ilman pienintäkään negatiivista vivahdetta.

Armadillo Café on näppärä kitararock-albumi, joka mielestäni solahtaa ’ihan kiva’ -kategoriaan tarpeettomankin vaivattomasti. Yhtyeen soundi on rikkaan täyteläinen ja levyn idea on toimiva, mutta jokin tässä tuntuu myös mättävän. Miksi musiikki soljuu näin helposti ohitse, miksi en tahdo saada läheskään kaikista kappaleista kunnolla kiinni? Kahvilan menu on melodisuutta ja sävyisyyttä korostava, joten kenties pieni lisämausteisuus edes reunoille olisi ollut tarpeen.