Antti Kujanpää: Afterimage

Kuu Records

Antti Kujanpää on monessa mukana ollut ja oleva artisti, joka katsoo olevansa ensisijaisesti pianisti ja kosketinsoittaja. Lisäisin kuvauksen listaan kuitenkin myös säveltäjän, sillä debyyttisooloalbumi Afterimagen kaikki materiaali on Kujanpään kynästä kirvonnutta.

Afterimage on instrumentaalinen albumi, joka rakentuu soolopianolle ja sitä tukeville vähille syntetisaattoritaustoille. Kujanpää kuvaa musiikkiaan minimalistiseksi ja niin tilaa kuin hiljaisuutta hyödyntävä levy nojaa kiistatta harvoihin tukipisteisiin. Albumin seitsemää raitaa on todella keskityttävä kuuntelemaan, jotta niiden sirot maailmat voivat avautua täydessä voimassaan. Näin hiljaisen ja pienimuotoisen levyn ohittaminen on harmillisen vaivatonta ääniä täynnä olevassa maailmassa, mutta mielestäni pieni panostus maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin.

Aloitetaan lempituokiokseni kasvaneesta Valse Luft -raidasta. Kappaleessa on useita tasoja, jotka silti linkittyvät toisiinsa. Päällä piano ripsauttelee ääniä, joiden annetaan kaikua pitkään, luotaillen. Alkupuolella kumahtelee toisinaan kaiken alla jotain rytminkaltaista. Tuo kellarin kumina on lähes aina hiljaa – mutta on siellä kuitenkin. Jälkimmäisellä puoliskolla pianon teema kerääntyy yhteen, raidasta kehkeytyy ’oikea’ kappale ja lopusta voi nähdä kaiken alussa olleen, aivan kuin kasvaneena, muotonsa saaneena.

Toinen allekirjoittanutta puhutteleva tuokio on niin ikään vaatimattomalta vaikuttavista osista rakentuva Ma. Jokaisen korva poimii asioita tavallaan, minulle Man hitaat nousut ja puromaiset laskut sulkevat jotain arvokasta sisäänsä. Syntetisaattorin luonnottomat äänet toki erottuvat ja luovat jälkimmäisellä puoliskolla hetkellisesti outoa kontrastia, mutta suurin voima on pianon koskettimissa, yksittäisten nuottien rakentamissa ryppäissä. Lopussa noustaan vielä kertaalleen samalle mäelle, josta kaikki alkoi ja mielestäni kaari sulkeutuu täydelliseksi ympyräksi.

Levyllä on enemmänkin puolia, joista albumin mittavin raita Low Current leikittelee vuoroveden idealla. Mielikuvissani alun seesteinen aaltoilu on vetäytyvää merta, jonka alta paljastuu hetkeksi toinen maailma. Oudompi ja eksoottisempi maailma, jossa piano kuvailee episodimaisesti kaikkea veden alta paljastunutta. Huomio siirtyy pisteestä toiseen, kunnes vesi taas peittää kaiken.

Täsmälleen puolivälissä pompahteleva Promenade on seurassaan suorastaan räikeän äänekäs sekä ilmeilevä, askelten naputellessa promenadin pinnasta terhakkaasti tahtia. Väriä luodaan jälleen taustalle, mutta lavasteet pysyttelevät nätisti olennaisen takana. Ero sävyisään Familiar Stranger -raitaan ei voisi olla suurempi, mutta albumin kannalta moinen irtiotto täyttää tilauksen.

Afterimage kaipaa aikaa ja huomiota. Voit kuitenkin saada siitä hyvän ystävän elämän hiljaisempiin hetkiin, tai vaikkapa pidemmille taipaleille.