03.08.2006
Wacken/Saksa
Torstaista muodostui todellinen saksalaisen viiksihevin riemujuhla, kun lauteilla nähtiin mm. monien vierailevien muusikoiden ryydittämä legendaarinen Scorpions, paluuta puuhaava Victory, sekä Michael Schenker Group, joka tunnetaan useissa yhteyksissä myös nimellä MSG. Tämän valtaisan tunteiden vyörytyksen lisäksi torstaina oli tarjolla sentään muunlaistakin musiikkia, sekä tietysti kaikenlaista muuta ulkomusiikillista oheistoimintaa.
Toinen festivaalipäivä aukeni sään puolesta harmaissa merkeissä. Päivän aikana alueen yli vilisti pari pientä sadealuetta, joista viimeinen toi muassaan puolen tunnin mittaisen rankkasateen. Tässä vaiheessa muistot edellisen vuoden mutakentistä alkoivat varmasti nousemaan yhden jos toisenkin juhlijan mieliin, mutta eipä hätiä mitiä. Lyhyen ryöpytyksen jälkeen alueella ei sitten satanutkaan enää missään vaiheessa ja Wacken Open Air 2006 saatiin viettää tästä eteenpäin aurinkoisissa merkeissä.
Torstaina iso esiintymisalue avattiin yleisölle ja W.E.T. Stagen lisäksi käyttöön otettiin päälavoista toinen, eli True Metal Stage. Hieman ennen kello kuutta, pari tuntia edellä mainitun sateen jälkeen, ison lavan lauteille ilmestyivät tapahtuman pääjärjestäjät Sheree Hesse, Thomas Jensen sekä Holger Hübner. Seurasi lyhyt puhe saksaksi, jota seurasi vielä tiiviimpi yhteenveto englanniksi. Tämän ihastuttavan nopean alkuseremonian jälkeen ison lavan ensimmäinen akti, Faster Inferno (featuring Tyson Schenker), saikin jo luvan aloittaa oman osuutensa.
Nimi Faster Inferno eivät sanonut allekirjoittaneelle ennakkoon yhtään mitään, mutta herrain työstämä 60-luvun lopun / 70-luvun alun Led Zeppelin henkinen rock´n´roll kuulosti ihan asialliselle, vaikkei se tuntunutkaan uppoavan kovin häävisti juhlaväkeen. Melodiselle rutistelulle jaksettiin kyllä taputtaa asianmukaisesti, mutta tiettyä vaimeutta suosionosoituksissa silti oli.
Vokalisti Matt Taylorin jylhän mittava lauluääni toi kipaleisiin ryhtiä ja basisti Gianzon stemmat saivat luotua vokaaleihin vielä lisää imua. Schenkerin (joka on muuten Michael Schenkerin poika) pureva kitarointikaan ei jättänyt huomauttamisen varaa ja nuori herra sai puristettua Flying V kitarastaan ulos joitain todella upeita melodioita sekä riffejä. Toisissa olosuhteissa keikasta olisi saattanut saada huomattavasti enemmän irti kuin tällä kertaa. Nyt reilun vartin mittainen minisetti päättyi niin äkkiä, ettei se koskaan päässyt edes kunnolla vauhtiin.
Vartin mittaisen roudaustauon päätteeksi ison lavan otti haltuunsa Victory. Tämä 80-luvulla suuren suosion kokenut saksalainen heavyrock kokoonpano on viimeaikoina aktivoitunut jälleen voimakkaammin. 2005 uudeksi laulajaksi kiinnitettiin Jioti Parcharidis, minkä jälkeen bändi julkaisi levyllisen vanhoja biisejä uudella kokoonpanolla työstettynä. Seuraavaksi suunnitteilla pitäisi kuuleman mukaan olla jo ihan ihka uusi albumikin, joten näiden faktojen valossa Wackenin keikka oli erittäin tärkeä koitos Victorylle, jonka suosio on aina ollut vahvimmillaan nimenomaan saksankielisillä alueilla.
Jostain syystä Victoryn keikkaa vaivasi tietyntyyppinen lievähkö laiskuus, joka ilmeni piinaavana tasapaksuutena. Bändi jaksoi toki räyhätä lauteilla ja Parcharidis on kieltämättä mies paikallaan, mutta jotain äärimmäisen tärkeää joukkion räiskeestä tuntui silti puuttuvan. Aiempaa runsaslukuisemmalle yleisölle yhtyeen tykitys näytti kuitenkin kelpaavan suhteellisen hyvin, vaikka aivan mahdottomia suosionosoituksia ei saatu vieläkään kuulla. Faster Infernoon verrattuna Victorylla oli selvästi hevimpi ote, mutta tangoissa ei ollut vieläkään riittävästi rautaa allekirjoittaneen makuun.
Victoryn soitettua jokusen kipaleen maiseman vaihto tulikin ajankohtaiseksi, sillä teltan puolella aloitteli omaa osuuttaan brasilialainen Malefactor, joka edusti tuota Etelä-Amerikkalaista metallin luvattua maata tämän vuotisessa Metal Battle kisassa. Jossain kohtaa kiire oli nähtävästi päässyt yllättämään roudarit pahemman kerran, sillä estradia valmisteltiin vielä aivan viime tingassa ja taustakangaskin saatiin kiskaistua kunnolla ylös vasta ensimmäisen biisin aikana.
Rahdun myöhässä startannut keikka paransi menoaan höyryjyrän tavoin hitaasti mutta varmasti. Brassiryhmä vöyrytti melodista ja reippaasti eteenpäin kulkevaa teknistä thrash- / proge-metalliaan puolitäydessä teltassa, saaden väenkin innostumaan verkalleen menosta. Vokalistin melodinen ja puhdas heavy-ääni sopi retkueen soittoon kuin nyrkki silmään, eikä englannin ääntämisessäkään ilmennyt ongelmia. Perinteisen hevanderin oppien hengessä kuningassoitin oli luonnollisesti kitara, mutta hyvin soineet koskettimet saivat myös riittävästi huomiota. Teltan lämpötila ja kosteusprosentti kipusivat loppua kohden miltei trooppisiin lukemiin, mutta silti niin yleisön kuin yhtyeenkin puolella riitti virtaa jopa jonkinmoiseen loppukiriin asti. Viimeisen biisin aikana nähtiin pientä pitin virittelyä ja kun laulaja Lord Vlad esitteli lavalle lentänyttä Brasilian lippua, väki yltyi voimakkaisiin suosionosoituksiin.
Brassien jälkeen W.E.T. Stagen lauteille kapusi saksalainen Transilvanian Beat Club, joka kykeni täyttämään teltan jo lähes ääriään myöten. TBC:n (lyhenne merkitsee muuten saksassa tuberkuloosia) mottona on sen asenteesta paljonkin kertova: ”Sex, Schaps & Rock´n´roll”, eli mukana taisi olla taas vähän enemmäkin sitä kuuluisaa saksalaista huumoripuolta. Bändi esiintyi ja heitti kaikki välispiikkinsä saksaksi, joten mahdolliset vitsit kolisivat suoraan allekirjoittaneesta ohitse. Yleisön reaktioista päätellen tekstin seassa vilahti kuitenkin ainakin pari kunnon puujalka lohkaisua. Ovat ne vaan hauskoja ne saksalaiset.
Musiikillisesti tämä kahden miehen ja kahden naisen orkesteri soitti jotain rockin ja gootahtavan dark metallin sekaista tavaraa, jota ryyditettiin epäortodoksisesti trumpetilla. Alkuun trumpetti erottui tervetulleena ja persoonallisena mausteena edukseen, mutta kun kyseistä puhallinta rääkättiin joka ainoassa biisissä, alkoi inflaatio nakertamaan pahasti sen tehoa. Vokaaleista vastanneen herran äänensävy sopi näppärästi trumpetin kanssa yhteen ja laulussa oli muutenkin jotain, mikä muistutti parin mutkan kautta Lemmyä. Vaikka keikan jännite alkoi materiaalin ja ilmaisun lievän yksiulotteisuuden vuoksi heikkenemään loppua kohden, jäi esityksestä silti positiivinen jälki muistikuviin.
Kun Transilvanian Beat Club päätteli omaa kolmen vartin mittaista settiään, oli Michael Schenker Group edennyt samaan aikaan isolla lavalla vasta rupeamansa puoleenväliin, siispä seuraavaksi kohti isoa estradia. Kirkkaan aurinkoisessa säässä esiintynyt MSG oli vetänyt väkeä paikalle jo ihan mukavasti ja ilmassa olikin aistittavissa suuren viiksihevijuhlan tuntua.
MSG:n historia ulottuu aina 80-luvun alkuhämäriin, jolloin Scorpionsissakin hetken soittanut Schenker jätti UFO:n ja lähti muodostamaan omaa soolouraansa. 80-luku kului näppäräsormisella kitarasankarilla mukiinmenevän menestyksen merkeissä ja 90-luku lähinnä erilaisten, mitä ihmeellisimpien projektien parissa. Vuodesta 1995 lähtien MSG / Michael Schenker Group on julkaissut silti vähintään yhden kiekon per vuosi, tosin tuossa jatkumossa on tietysti mukana myös jokunen kokoelma sekä livelevy.
Wackenin settilista oltiin ruuvattu siten, että alku-uran hittejä ja uudempaa materiaalia soitettiin sopivassa 50/50 suhteessa. Vanhat helmet saivat luonnollisesti riehakkaimman vastaanoton, mutta uusillekin ralleille hurrattiin kohteliaasti. Hieman räjähtäneen oloinen Schenker ei itse juuri lavalla liikkunut ja shown pitäminen jäikin lähinnä jännän kampauksen omaavan basistin sekä laulajan kontolle. Vokalisti Chris Loganilla vaikutti olevan lieviä ongelmia äänensä kanssa ja basistin sekä toisen kitaristin/kosketinsoittajan stemmat kuulostivat useimmiten melko karmeille. Schenkerin sormet olivat sentään vanhassa iskussa ja herran sielukasta soitantoa oli ilo kuunnella. Ohjelmaan kuuluivat myös pakolliset rumpu-, basso- ja kitara-soolot, sekä totta kai asianmukainen yleisön huudattaminen.
MSG:n rockvyörytys jatkui vielä siinäkin vaiheessa, kun Australialainen Mortal Sin avasi teltan puolella settinsä. Koskapa australialainen thrash metal kiinnosti kuitenkin huomattavasti enemmän kuin lievästi epävireinen saksalainen kasari heavyrock, oli suuntana seuraavaksi teltta.
Parikymmentä vuotta kestäneen uransa aikana muutaman kerran hajonnut ja uudelleen kasattu aussiorkesteri oli vetänyt teltan täyteen thrashin ystäviä. Tunnelma lähtikin kohoamaan lämpötilan lailla nopeasti ylöspäin, kun kolmen vartin mittainen rytyytys alkoi. Etenkin vokalisti Mat Maurer sekä basisti Andy Eftichiou jaksoivat riehua estradilla väsymättömästi ja tämä innostus tarttui pian myös yleisöön. Kolmannen biisin paikkeilla pitti pyörähtikin jo käyntiin, eikä yleinen fiilis päässyt tämän jälkeen latistumaan missään vaiheessa tippaakaan.
Maurerin lauluääni, joka kuulosti jännällä tavalla Kreatorin Mille Petrozzan ja Testamentin Chuck Billyn onnistuneelta yhdistelmältä, tuntui olevan kotonaan raskaiden riffien seassa. Kun kahden kitaran voimin kasatut vallit saivat vielä riittävästi tukea rytmiryhmältä kasassa oli tuhti thrash paketti, joka kunnioitti vanhan koulukunnan sääntöjä. Lupaavaa bändin kannalta oli se, että uusi singlebiisi Out Of The Darkness sai suurimmat suosionosoitukset. Tuleva pitkäsoitto onkin ainakin tuon näytteen valossa todellinen pakkohankinta kaikille perinteisen thrashin faneille.
Torstain pääesiintyjäksi kiinnitetty Scorpions oli päivän suurin nimi kaikilla mittareilla mitattuna ja keikan alkamisajankohdan lähestyessä sisääntuloportit ruuhkautuivatkin totaalisesti pitkäksi aikaa. Monen jonoon juuttuneen fanin onneksi soitto alkoi kuitenkin vartin verran myöhässä, joten lavan edusta ja sen lähiseudut ehtivät pakkatua todella täyteen ennen kuin show lopulta starttasi.
Viimehetken valosäätöjen jälkeen elävät kasari-legendat ilmestyivät valokeiloihin ja samalla suosionosoitukset äityivät korviahuumaaviksi. Tästä eteenpäin väki tanssikin sitten täysin Scorpionsin pillin tahdissa, kun kaksi ja puolituntinen hard rock hoito käynnistyi. Bad Boys Running Wild, Zoo, Loving You Sunday Morning, Holiday, Blackout, Big City Nights… bändiltähän löytyy tukuttain ykkösluokan siivuja, eikä niitä tällä kertaa säästelty. Kappalelista kolusikin läpi lähinnä 70-luvun lopun ja 80-luvun alun tuotantoa, vaikka sekaan oli eksynyt toki muutama vanhempi ja uudempikin biisi.
Setin ensimmäinen osuus kesti lähes kaksi tuntia ja asianmukaisten soolojen, sekä riittävän yleisön villinnän jälkeen yhtye vetäytyi hetkeksi pois estradilta. Kuten arvata saattaa, taukoa ei kestänyt kuitenkaan kovinkaan kauaa ja kun Still Loving Youn ensimmäiset sävelet pääsivät ilmoille yleisön meteli yltyi jälleen suorastaan käsittämättömäksi. Lopulta ryhmä soitti yli puoli tuntia yliaikaa, joten alun pieni myöhästyminen tuli takuulla ”hyvitettyä” riittävästi.
Scorpionsin juhlailtaan kuuluivat myös vierailevat nimet, kun vuosien varrella bändissä soittaneet Uli Jon Roth, Michael Schenker ja Herman Rarebell viettivät kukin hyvän aikaa lauteilla, soitettiinpa jotkut kipaleet jopa neljän kitaristin voimin. Scorpionsin juhlailta oli muuten kaikin puolin onnistunut, mutta äänenpaine oli alusta aina loppuun saakka muutaman asteen liian tukeva. Ne joilla ei sattunut olemaan korvatulppia mukana, saivat kokea kunnon korvahuuhtelun kun desibelit nousivat tukevimmillaan lähelle Manowar lukemia.
Näihin äänekkäisiin tunnelmiin päättyi torstaipäivä, joka tarjosi lopulta runsaasti nähtävää sekä paljon kuultavaa. Seuraavaksi oli aika lähteä suunnistamaan kohti leirintäaluetta, jossa toden teolla vauhtiin päässyt juhlaväki viihdytti itseään mm. ampumalla raketteja taivaalle, laulamalla juomalauluja useilla eri kielillä sekä pitämällä muutenkin kaikin kuviteltavissa olevin keinoin hauskaa. Olipahan päivä.
Voit palata tästä keskiviikon juttuun.
Tästä voit jatkaa puolestaa perjantain juttuun.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
