05.08.2006
Wacken/Saksa
Viimeinen festivaalipäivä aukeni kaikkein kuumimpana ja aurinko heloittikin pilvettömältä taivaalta tauotta aamusta iltaan saakka. Jos perjantain ohjelma oli ollut monipuolinen ja ykkösluokan nimiä pullollaan, ei lauantaikaan näyttänyt paperilla mitenkään turhan heppoiselta. Kun soitto alkoi puoliltapäivin oli lepoa luvassa vasta aamu kolmen jälkeen, jos vielä silloinkaan.
Belgialainen gore-grind kone Aborted polkaisi juhlat käyntiin Black Stagen puolella. Jouhevasti eteenpäin kulkeva raskasmetallisilppuri lähti oitis linkoamaan verta, sisäelimiä sekä kaikenlaisia eritteitä kuulijoiden korviin, eikä tarina juuri muuksi muuttunut seuraavan tunnin aikana. Kovasti Carcassin jalanjäljissä kulkeva belgialaisryhmä kärsi selvästi aikaisesta soittoajasta, eikä asiaa auttanut liian tuhti äänenpaine ja pätsimäinen auringonpaahde. Suttuiset soundit paranivat tasaisesti keikan edetessä ja kun väkikin alkoi löytämään tietään paikalle, kulki loppukeikka jo nousujohteisissa tunnelmissa.
Saksalaisen vokalistinsa Angela Gossowin ansiosta pienoista kotikenttäetua nauttinut Arch Enemy päräytti osuutensa käyntiin mittavalla Dead Can Dance introlla. Seesteisen avauksen päätteeksi ilmoille kajahti uuden Doomsday Mahcine pitkäsoiton sinkkubiisi Nemesis, joka saikin paikalle pakkautuneen yleisömeren kädet nousemaan välittömästi ylös.
Arch Enemy on julkaissut jo monta tasokasta albumia, mutta parhaimmillaan bändi on ollut aina – ja etenkin Gossowin aikana – nimenomaan livenä. Nytkin Angelan esteetön karjunta, murina, mörinä sekä huuto nostivat biisejä muutaman askeleen ylöspäin. Soundit olivat jo startista kohdillaan ja yhtye soitti juuri sopivalla volumella, minkä ansiosta kipaleiden koukut pääsivät todella räjäyttämään päät. Muutaman vuoden takaisen ep:n nimibiisi Burning Angel, uudelta kiekolta löytyvä My Apocalypse sekä hieman vanhemmat luottosiivut Dead Eyes See No Future, Ravenous ja keikan päättänyt We Will Rise saivat jokainen vuorollaan raivoisan positiivisen vastaanoton, eikä meno hyytynyt missään vaiheessa matkaa. Arch Enemyn osuuden ainoa huono puoli olikin se, että yhtyeelle oltiin varattu vain vaivaiset kolme varttia soittoaikaa.
Korkealta taivaalta paistava armoton aurinko pakotti hakemaan seuraavaksi suojaa varjosta, joten Fear Factory keikka tuli kuunneltua vähän taaempaa. Tähän ratkaisuun vaikutti voimakkaasti myös se, että laulaja Burton C. Bell kuulosti suorastaan häkellyttävän heikkotasoiselta. Liekö mies ollut flunssassa tai jotain, mutta laulun taso jäi selvästi jälkeen esimerkiksi toissavuoden Tuskan keikasta. Pienistä vastuksista huolimatta yhtye paukutti urheasti talla laudassa läpi koko tunnin mittaisen settinsä. Ainoa pitempi tauko syntyi siinä vaiheessa, kun yleisö laulaa luikautti – Bellin rohkaisemana – syntymäpäivälaulun kitaristi Christian Olde Wolbersille.
Varjoissa lepäily sai kuitenkin riittää siinä vaiheessa kun Morbid Angel otti Black Stagen haltuunsa neljän maissa. Viimeksi juhannuksena 2004 Nummirockissa näkemäni yhtye oli jälleen kerran uusinut hieman kokoonpanonaan. Tällä kertaa basson ja vokaaleiden takaa löytyi David Vincent, jolle nykyinen pesti on jo toinen Morbid Angelin riveissä, ensimmäisellä kerralla herra vaikutti bändissä vuosina 1989 – 1996. Wackenin shown perusteella on kyllä sanottava, että Vincent sopii ryhmään kuin nakutettu. Isännän elkein esiintynyt vokalisti ilmoittikin yleisölle heti alkuun, että piditte tai ette – tulette viettämään Morbid Angelin seurassa seuraavan tunnin. Yleisön reaktioista päätellen valtaosa paikallaolleista piti tästä tilanteesta.
Liekö syynä sitten muuttunut kokoonpano, yllättävänkin (?) hyvä yleisöllinen menestys vai mikä, mutta tällä kertaa Morbid Angel kuulosti todella kovalta ja motivoituneelta ryhmältä. Kitaristi Trey Azagthoth ei tosin ollut puolivälissä keikkaa täysin tyytyväinen väen aktiivisuuteen, minkä jälkeen Vincent huudatti yleisön eri puolia toisiaan vastaan. Saavutettu metakka nähtävästi tyydytti Azagthothia, sillä setti saattoi tästä eteenpäin jatkua normaaleilla uomillaan. Morbid Angelin suurimmaksi ongelmaksi kohosikin voimakas sivutuuli, joka sai äänen huojumaan vähänkin kauempana estradista todella pahasti.
Entinen Sepulturan sielu ja nykyinen Soulflyn johtaja Max Cavalera miehitti yhtyeineen Black Stagen iltapäivän muuttuessa vähitellen illaksi. Tunnin ja vartin mittainen annos brasilialais-amerikkalaista metallia toi päivään tervetulleen lisäsäväyksen ja kun rivakasti kulkeva riffihirviö Babylon avasi Soulflyn setin, oli lavan edusta jo täynnänsä väkeä ja lisää ryhmää pyrki tunkemaan paikalle jatkuvalla syötöllä.
Soulflyn soundit olivat alusta lähtien tasokkaat ja kun vanha Sepultura-ässä Roots Bloody Roots tärähti jo alkumetreillä maisemaan, meni väki totaalisen pähkinöiksi. Settilistassa oltiin sotkettu sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta toisiinsa, eivätkä tuoreemmat Soulfly siivut kuten Eye For An Eye, Prophecy ja I And I hävinneet enää juurikaan klassisille Sepultura vetäisyille, vaikka Refuse/Resist taisikin saada aikaiseksi eniten meteliä. Viimeksimainitun kipaleen aikana Cavalera esitti yleisölle myös toiveen pitin muodostamisesta. Kuten arvata saattaa, toive toteutu melkein välittömästi.
Normaalin shown lisäksi lavalla nähtiin myös Soulfylle perinteinen ”kielisoittimet takavasemmalle ja rummut kaikille” –numero. Tuon lisäksi kuultiin tietysti pari kitarasooloa ja eräässä vaiheessa bändi intoutui soittamaan reilun mittaisen pätkän Black Sabbathin Black Sabbath biisiä.
Metallisempaa goottirockia jo useamman albumin verran työstänyt Lake Of Tears oltiin sijoitettu teltan puolelle, eikä päällekkäinen soittoaika Whitesnaken kanssa takuulla helpottanut ruotsalasiryhmän tilannetta. Silti teltta oli alusta saakka suhteellisen tiukassa porukkaa ja intiimimpi esiintymisympäristö toimi kieltämättä bändin eduksi.
Uransa alussa raskaammin metalloinnut ja sittemmin eteerisen kokeilevaksi heittäytynyt yhtye julkaisi viime vuonna ”paluulevynsä” Black Brick Roadin, jolla bändi jälleen metalloi linjaansa. Lake Of Tears saikin tungettua kolmen vartin settiinsä ne kaikki olennaisimmat kappaleet vuosien varrelta, eikä kokonaisuus edes tuntunut kovinkaan sillisalaattimaiselta, vaikka tyylillinen kirjo yllättävän lavea olikin. Koukukkaat melankoliahitit Devil´s Diner, So Fell Autumn Rain sekä juuri sopivasti rankennettu Leave A Room pistivät vauhtia väen tanssijalkaan. Kansan riehakas juhlinta saikin kirvoitettua useaan otteeseen hymyntapaisen laulaja/kitaristi Daniel Brennaren kasvoille.
Tunnelma kohosi kuumassa teltassa tasaisesti ja tultaessa ensimmäisenä encorena soitetun Sweetwaterin kohdille, potti räjähti toden teolla. Kertosäkeessä katon kankaat olivatkin jo kovalla koetuksella, kun ohjattu kuorolaulu nosti äänenpaineen uudelle tasolle. Kun näin hyvä vauhti oli kerran saatu päälle, täräytti ruotsalaiscombo tiskiin vielä toisenkin encoren, vaikka jo ensimmäinen lisäannos taisi venyä punaisille minuuteille.
Eräs tämän vuotisen Wackenin odotetuimpia tapauksia oli varmasti Emperorin haudastanouseminen yhden illan ajaksi. Black Stagen edustan miehitys käynnistyikin jo hyvissä ajoin, kun norjalaisryhmän fanaattisimmat fanit tahtoivat varata parhaat mahdolliset katselupaikat.
Kellon osoittaessa aikaa 21:45 pitkä odotus päättyi viimein ja helvetin portit avattiin norjalaisin voimin seuraavan tunnin ja vartin ajaksi. Keikka alkoi huumaavan räjähtävällä voimalla, kun Into the Infinity of Thoughts koetteli mustalla massiivisuudellaan yläpuolella aukenevien taivaiden kestävyyttä. Ihsahn, Samoth sekä Trym olivat palanneet, ja parilla lisämiehellä täydennetty yhtye kiskoi tilanteesta kaiken mahdollisen irti.
Alkuun kaiken tieltään musertava äänenpaine löi melkein ylitse, mutta ensimmäisen kappaleen jälkeen soundit alkoivat hiljalleen loksahtaa kohdilleen. Ihsahnin huutopohjainen laulu, Samothin ilkeän kulkimas kitarointi ja Trymin voimallinen taonta loivat yhdessä jotain maagista, jota taustalla vaanivat koskettimet täydensivät entisestään. Settilista oli todellinen best of –otanta bändin vuosikymmenen mittaisesta elämästä, jossa uran aggressiiviset lanaukset ja myöhempien vuosien hienosyisemmät kappaleet nivoutuivat tiukasti yhteen. Etenkin viimeiseksi albumiksi (ainakin toistaiseksi) jääneen Prometheuksen upea In the Wordless Chamber kuulosti nyt äärimmäisen monivivahteiselle ja tuoreelle. Samoin setin loppuun säästetyt uran alkupään helmet I am the Black Wizards ja Inno A Satana nousivat keikan todellisiksi kohokohdiksi, joiden jälkeen Emperor vetäytyi estradilta takaisin haudan lepoon.
Scorpions ja Children Of Bodom olivat edellisinä kahtena päivänä osoittautuneet kumpikin vuorollaan todellisiksi yleisömagneeteiksi, mutta kisassa yleisömäärästä voitto taisi sittenkin karata lopulta Motörheadin suuntaan. Toisaalta – Lemmyhän on jumala, joten tällainen nokkimisjärjestys on täysin ymmärrettävä.
Elokuun lopussa julkaistavan uuden Kiss Of Death albumin materiaalia ei ollut eksynyt vielä Wackenin settilistaan, mutta kun yhtyeeltä löytyy ykkösluokan biisejä vaikka kuuden tunnin mittaisen keikan tarpeiski, ei niitä jääty tällä kertaa kaipaamaankaan. Tutut numerot purivat taaskin dobermannia terävämmin ja mm. R.A.M.O.N.E.S, Sacrifice sekä varsinaisen setin päättänyt Iron Fist upposivat kukin vuorollaan vastustamattomasti väkeen. Sacrificen jatkoksi kuultiin Mikkey Deen perinteinen rumpusoolo ja Killed By Deathin aikana lauteilla nähtiin kyseisen biisin musiikkivideon hengessä esiintyvä nainen, joka silmälappuineen kaikkineen oli melkoinen näky.
Iron Fistin päätyttyä trio poistui hetkeksi lauteilta, mutta kun väki piti riittävästi mekkalaa herrat saatiin houkuteltua vielä hetkeksi takaisin sorvin ääreen. Kahdesta extrabiisistä ensimmäisenä ilmoille kajahti Ace Of Spades, jonka vaikutus oli (tietysti) räjäyttävä. Toisena encorena väelle tarjottiin vanha kunnon Overkill, jota edelsi vielä asianmukainen bändiesittely.
Lauantain ainoa suomalaisbändi Finntroll, aloitti keikkansa melkein sillä samalla sekunnilla, kun Motörhead oli poistunut parrasvaloista. Peikkometallin sanansaattajat tekivätkin tässä viisaan teon, sillä muuten iso osa potentiaalisista kuulijoista olisi seuraavaksi saattanut poistua leirintäalueen puolelle. Nyt suuri määrä väkeä jäi seuraamaan trollareiden showta, jossa liekkejä ja ääntä ei säästelty.
Black metallin ja humpan sekoitus pisti alkuasukkaiden lapikkaat tyystin sekaisin, sillä jokaisessa saksalaisessahan asuu tunnetusti sellainen ei-ihan-niin-pieni humppaaja – ainakin jos olutta on riittävästi tarjolla. Tästä johtuen tanhut lähtivät lavan edustalla kertalaakista käyntiin, kun Finntroll sai survottua humppa-vaihteensa silmään, eikä taukoja suotu ennen loppua. Jo alussa kuultu Svartberg nosti metelitason kunnioitettavaksi ja jonkun verran myöhemmin esitetty Trollhammaren pisti sitten jo koko sammon palasiksi.
Finntrollin keikasta muodostuikin todella hieno päätös tämän vuotisen festivaalin Black Stagen tarjonnalle. Eikä tarvittu kovinkaan sinivalkoisia laseja kun saattoi todeta, että kyseessä oli myös yksi lauantain kovimmista keikoista, mikä ei ollut mikään vähäinen saavutus. Tilannetta avitti suuri yleisömäärä ja juuri sopiva soittoaika, mutta suurimman työn teki silti yhtye itse. Kyllä taas kelpasi olla suomalainen metallipää.
Finntrollin lyötyä pillit pussiin koitti espanjalaisen Forever Slaven vuoro astua esiin teltan puolella. Vajaa vuosi sitten debyyttipitkäsoittonsa julkaissut goottimetalli ryhmä ei ollut pystynyt houkuttelemaan paikalle kovinkaan kummoista kannattajajoukkoa, mutta vastavuoroisesti vähä väki piti sitten sitäkin kovempaa meteliä.
Alku kuulosti vielä melkein säälliselle, mutta kun laulajatar Lady Angellyca ja viulusti Ignacio liittyivät mukaan soittoon tapahtui jotain täysin käsittämätöntä. Koko ääniala puuroutui kertaiskusta kuuntelukelvottomaksi meteliksi, josta ei tahtonut erottuu ainuttakaan osasta kunnolla. Rummut kolisivat, tukkeiset kitarat soivat epävireisen kuuloisesti, laulu kuului jostain kaukaa – aivan kuin paksun betoniseinän takaa, eikä viulusta tai koskettimista ollut tietoakaan. Seuraavan vartin aikana ongelmat eivät korjautuneet, joten paikan vaihto oli ainoa järjellinen liike.
Festivaalien viimeiseksi nimeksi oltiin kiinnitetty saksalainen Subway To Sally, joka nauttii nähtävästi melkoista suosiota kotimaassaan. Bändi aloitti toimintansa jo vuoden 1992 tietämillä, jolloin keskiaikaisten soitinten käyttö rankemman rockin yhteydessä oli vielä tuore ja innovatiivinen idea. 14 vuotta ja 8 studioalbumia myöhemmin Subway To Sally on kasvanut niin valtavaksi instituutioksi, ettei Wackenin True Metal Stagekaan tahtonut olla enää riittävän suuri sille.
Rockin, metallin ja folkin yhdistely on aina tulenarkaa toimintaa, eikä Subway To Sally lähesty tuota aihetta ainakaan turhan vaatimattomalla tavalla. Alusta lähtien massiivista soitinarsenaalia käytettiin raskaammalla kädellä ja ooppera-asusteita muistuttavissa releissä patsastelevat soittajat näyttivät toinen toistaan kovemmilta isänniltä – paitsi tietysti bändin ainoa naispuolinen jäsen, jonka valkyyriamainen olemus viesti jostain aivan muusta. Keikan aluksi lavalle luotiin keinotekoinen lumisade, jota vahvistetiin voimakkaalla sinisellä valolla.
Muutaman kappaleen jälkeen Subway To Sallyn pompöösi mahtipontisuus löi jo niin pahasti ylitse, ettei moista voinut katsoa ilman pientä virnettä. Wagnerkaan ei voisi pistää enää tuota paremmaksi...
Näihin über-saksalaisiin tunnelmiin olikin hyvä päättää Wacken Open Air 2006, joka tarjosi paljon – vaan ei liikaa – aurinkoa, muutaman mielenkiintoisen uuden bändin sekä tietysti tukuttain unohtumattomia muistoja. Eiköhän sitä tule taas suunnattua samoihin maisemiin ensi vuonnakin.
Voit palata tästä takaisin perjantain juttuun.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
