11.11.2006
Tamperelaisesta Risto -yhtyeestä voidaan käyttää sanaa kulttibändi. Takuuvarmasti mielipiteet jakava, hämmentävä mutta samalla ihastuttava yhtye tulkitsee Risto Ylihärsilän luoman, masennuksesta raivonpurkauksiin vaihtelevan sankarihahmon traagisen arkisia tarinoita, joissa milloin lennetään Meksikoon, milloin suunnistetaan rakkauden avaruusraketilla kohti onnea. Kappaleissa kohtaavat tasavahvasti herkkyys, suomalaisen miehen angsti, kaoottiset tunteenpurkaukset sekä niin illan viimeiset hitaat kuin rytmikäs discoilu. Nelikon pääasialliseksi musiikkiteemaksi voisi kuitenkin nimetä iskelmällisen popin, jossa maistuvat jatsahtavat rytmit, levottomat koskettimet ja Ylihärsilän suoraviivainen, persoonallinen laulutulkinta. Hilpeän ja traagisen arkisen tunnemaailman parissa tasapainoilevat sanoitukset ovat vielä soittoakin tarttuvampia. Molemmat puolet yhdistämällä Ristosta saadaan jotain poikkeuksellista.
Tätä haastattelua oli pohjustettu pitkään ja hartaasti. Risto-kuume nousi itselleni jo debyytti-levyn myötä ja on sen jälkeen pahentunut krooniseksi. Parempi puolisko diggailee jos mahdollista vieläkin enemmän. Tampereen pienten piirien myötä herrasväki on käynyt puolitutuksi ja juttujakin on tullut väännettyä bändin tiimoilta lähemmäs toistakymmentä. Niinpä oli oikeastaan vain ajan kysymys, koska otamme härkää sarvista ja tutustumme Ristoon lähemmin.
Istahdamme Riston kanssa alas tamperelaisen ravintola Telakan pöytään hetken häsläämisen jälkeen. Oma vireystila on luokkaa aivoton ja Riston luontainen hermostuneisuus vaatii tupakkaa. Niinpä kestää jonkun hetken ennen kuin pääsemme itse asiaan. Jos tavoitteena oli saada muodostettua yhtyeestä jonkinlainen syvällinen kokonaiskuva, jäi se edelleen maestro Ylihärsilän pään sisälle. Yllä oleva kuvaus toki kelpasi Ristolle hyvin, joten jonkinlaisen käsityksen jutusta ainakin saa. Joka tapauksessa monta uutta piirrettä ja yksityiskohtaa kävi keskustelun soljuessa ilmi.
Puhutaan ensi verkostoitumisesta, koska se on Risto-yhtyeen rakentumisen kannalta aika olennainen juttu. Ristohan soitti aikoinaan Kukka-yhtyeessä, jota johti Tuomas Toiviainen. Ehkä hieman samoilla aaltopituuksilla Riston kanssa liikkuvat myös Tuomaan nykyiset yhtyeet T.Toiviainen & Treble ja Moppi ja aivokurkiaiset, joissa myös Ylihärsilällä on sormensa pelissä. Herran temmellyskentistä pitää mainita myös Mikko Torvisen viihdeorkesteri, jonka keikat lyövät Riston mielestä laudalta jopa oman yhtyeen hurmokselliset fanfaarit. Melkoinen mainos.
Jo Kukka-aikoina Ristolla oli hirveä hinku saada oma bändi kasaan. Teesinä oli mm. asioiden sanominen suoraan ja musiikillisena ideana soittaa rockabillyä syntikkabändillä. Tavoitteena oli päästä Telakalle keikalle ja että ihmiset taputtais. Toteutui ekalla keikalla. Ja jos ihmiset laulais mukana, joka toteutui sitten seuraavalla... Siinä siis lähtökohdat, jatketaan vielä hetki verkoista. Vuonna 2002 perustetun Riston ensimmäisenä rumpalina toimi Eero Rannio, jonka veivät näyttely-kiireet. Sami Rouhento taas muutti ainakin tilapäisesti ulkomaille. Nykyinen kannuttaja Ville Leinonen lähti Riston mukaan ovelana liikkeenä, jolla varmistettiin ettei päällekkäisiä keikkabuukkauksia tapahdu. Ristohan liittyi Villen menestyneimpään, nyt telakoituneeseen, orkesteriin Valumoon kosketinsoittajaksi.
Basisti Minna Kortepuro löytyi Aloha Junktionin kuusikielisen varresta, kitaristi Tuomas Eriksson mm. tuuttaa pasuunaa Jazzgangstersissa ja Tytär-orkesterissa. Yhteistä taustaa Tuomaalla ja Ristolla on humppa-yhtyeistä sekä Mikko Torvisen viihdeorkesterista. Risto-yhtyeen kohdalla puhutaan siis nelikosta, jolta ei taito ja luovuus pääse loppumaan. Musiikillisesti ihan jees, toteaa Risto yhtyetovereistaan pilke silmäkulmassa. Levyn julkaisijaksi löytyi kätevästi samaan tamperelaiseen ”verkkoon” kuuluva Sami Sänpäkkilä, jonka Fonal alkaa olla jo melkoisen tunnettu tekijä suomalaisessa indie-skenessä.
Huolimatta muiden osallisten lahjakkuudesta Risto on aika pitkälti Ylihärsilän yhtye. Esimerkiksi yhtyeen Risto-debyytti oli jo valmiina Ylihärsilän päässä siinä vaiheessa kun yhtyettä kasattiin. Mies myös esittää materiaaliaan tarvittaessa soolona, tosin silloin esikuvat kuten Kari Peitsamo, Tuomari Nurmio ja Mana Mana pääsevät selkeämmin esille. Yhtyeen omaperäiset sanoitukset ja päähän potkittu sankarihahmo ovat täysin Ylihärsilää. Risto pyrkii myös tuomaan biisit aika valmiina muille työstettäväksi. Toki bändin panos on äärimmäisen tärkeää ja nelikon kemia alkaakin olla etenkin live-muodossa melkoisessa iskussa.
Ensimmäisellä levyllä sankarilla meni heikosti. Myös kakkosalbumilla mennään sen verran alamaissa, että pameilla kutsutaan pikkuoravia. Onko sankari edelleen yhtä downdowndown, vai onko hän löytänyt valoa Aurinko Aurinko Plaa Plaa Plaalla? Risto toteaa, että kakkosalbumista lähdettiin tekemään iloisempaa, mutta kuinkas sitten kävikään? Tarina on Riston mielestä ihan sama molemmilla levyillä, mutta soundimaailma on uudella ehkä hiukan iloisempi. Down ollaan edelleen, mutta matka kohti onnea on ehkä alkanut... Risto pohtii, että tavoiteltu iloisuus saattoi osittain kadota siihen, että osa sanoituksista syntyi vasta studiossa paineen alla. Ja sehän ahdistaa. Tarinat saattoivat ehkä hiukan kärjistyä, mutta perimmäinen henki ei tarinoissa Riston mielestä ole muuttunut enää sovitusvaiheessa.
Risto on levyttänyt myös seiskatuumaisen nimellä Ris-To, jolloin yhtyeen tarinat kulkevat lähempänä satuja. Sarjakuvahahmoinen morricone-lännentarina Hessu kostaa ja psykedeelinen Hiirimuori ja Buddhan pää ovat etenkin nousseet keikkasuosikeiksi. Alun perin Ristolla olikin idea koota toiselle levylleen näitä ”lastenlaulumaisempia” tarinoita, joista mainittakoon ep:n lisäksi Puputupuna ja Pikkuoravat. Kun materiaalia ei kertynyt tarpeeksi, pistettiin osa ulos erikseen ja loput osana Aurinko aurinkoa. Ris-To ei Riston mukaan ole mikään erillinen juttu, eikä lastenorkesterin kasaamista ole tosissaan mietitty.
Kakkoslevyn raidoista esimerkiksi Discopallo ja PupuTupuna on kuultu keikoilla jo alkuajoista lähtien. Vieläkään pöytä ei ole tyhjä, vaan arkiston viittä vaille valmiita helmiä löytyy vielä. Pitihän tuohonkin paljon parempia biisejä tulla, mutta nuo nyt tuli valmiiksi, toteaa herra vaatimattomasti levystään. Kun pohjiakin on jo kuulemma kymmenen valmiina, ei Ristoa kannata ehkä ihan vielä alkaa hautaamaan. Vastahan tässä on alkuun päästy.
Vaikka heti ensimmäisessä lauseessa puhuttiin kulttibändistä, ei Risto ole enää mikään pienen sisäpiirin juttu. Siitä viestii ehkä parhaiten albumin julkaisuviikollaan saavuttama listasija 12. Riston mukaan tämä oli odotettavissa, joskaan ei ehkä ihan näin korkealle, enemmän sinne kolmosilla alkavien lukujen sekaan. Se olisi ollut isompi yllätys, jos levy olisi ollut vielä toisenkin viikon listalla. Mitä se ei ollut. Suunnitellusta julkaisustaan myöhästynyt albumi haettiin indie-diggareiden toimesta saman tein julkaisupäivänä , siinä Riston näkemys asiasta. Isoissa kaupungeissa yleisöä ainakin riittää.
Ikinä ei oo ketään jännittänyt yhtä paljon, kuin Ristoa ja bändiä ekalla keikalla. Tuolloin jännitys purkautui riehakkaaksi soitoksi, josta sittemmin on tullut yhtyeen live-esiintymisille aika odotettu tavaramerkki. Enää ei esiintyminen jännitä ihan yhtä paljon, muttei se vieläkään sohvalla makaamista voita. Tavastialla jännitti, kun tupa oli täynnä ja ihmiset olivat tulleet bändin tarkastamaan. Ainakin puolet väestä lähti pois Riston soitettua. Tuolloin hommassa oli Riston mukaan hiukan yliyrittämisen makua. Kun oli totinen paikka. Bändi pyrkii keikoillaan aina petraamaan, rutiiniin ei haluta sortua. Biiseihin koitetaan keksiä uusia juttuja ja niin edelleen.
Eka levy on soitetaan rokkia –tyyppinen harjoittelulevy, toisena tulee psykedeelinen lastenlevy ja sitten sci fiä. Tämä oli alkuperäinen suunnitelma. Siitä, kuullaanko seuraavaksi tämän viisi vuotta vanhan suunnitelman kolmatta osaa tuossa teemassa, ei Risto lupaa mitään. Haluaisi vain seuraavaksi tehdä hiukan valmiimman levyn. Niin kuin kaikki muusikot aina sanovat... Eli seuraavaksi kohti laserplaneettaa tai sitten ihan jotain muuta?
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
