26.12.2006
Toimittajille Kate Bush on kiistämättä ollut yksi maailman hankalimmista kirjoittamisen kohteista. Bush on aina antanut hyvin nihkeästi haastatteluja, ja silloin harvoin kun hän niihin on suostunut, on hän antanut itsestään varsin etäisen ja ympäripyöreän kuvan. Lienee turha sanoakaan, että näiden haastattelujen luonne on pyörinyt tiukasti rouvan musiikin ympärillä, eikä mitään henkilökohtaista tai oikeasti paljastavaa niihin ole yleensä sisältynyt. Rob Jovanovicin tehtävää on puolestaan hankaloittanut se, ettei Kate Bush ole myöntänyt miehelle kirjaa varten yhtäkään (!) haastattelua. Kaikki tässä kirjassa esiintyvä tieto pohjautuu siis täysin toisen käden tietoon ja vuosikymmeniä vanhoihin pirstaleisiin pätkiin.
Jo lähtökohtaisesti Jovanovic on mahdottoman yhtälön edessä. Kuinka elämäkerta voi puolustaa paikkaansa, jos sillä ei ole tarjotakseen yhtään uutta tietoa kyseessä olevasta artistista? No, ainakin Jovanovic on rohkeasti lähtenyt aukaisemaan tätä umpisolmua. Sieltä täältä haalitun tiedon tekijä on onnistunut koostamaan varsin helposti luettavaksi ja sujuvaksi pötköksi, jonka paremman puutteessa käy lävitse varsin ripeään tahtiin. Katen varhainen henkilöhistoria käydään läpi mahdollisimman tarkasti, mutta kun tietoa on niin pirun vähän saatavilla, jää tämäkin kohta varsin ohueksi. Jovanovic ei juurikaan peittele omaa henkilökohtaista ihastustaan Bushia kohtaan, mutta pystyy samalla paikoin suhtautumaan myös kriittisesti fanituksensa kohteeseen. Tästä vähän lisäpisteitä.
Nuori Kate kuvataan lahjakkaaksi, ahkeraksi ja teräväpäiseksi tytöksi, jonka ainoat paheet tuntuvan olevan suklaan syönti ja tupakointi. Myös hyvin dokumentoituun - ja paikoin kenties ylimainostettuun - perfektionistiseen työotteeseen viitataan teoksessa usein. Perfektionismiin Bush taisi kuitenkin "sortua" vasta Aerialin myötä, sillä varhaisemmilla levyillä Kate suoriutui tehtävästään verrattain ripeästi. Studiossa kyllä vietetään aikaa, mutta kovin syvälle Jovanovicin viitseliäisyys (tai musiikillinen tietotaito?) ei yllä ja teksti jää liian usein pelkäksi soittajien ja kappaleiden luetteloinniksi. Myös silkkoja asiavirheitä on kirjaan ”sattunut” aivan liian monta: Neil Jordan ei ole ohjannut The Crime Game vaan The Crying Game-leffan, Sweet Soul Music ei tietenkään ole Beatlesin kappale, vaan vanha soul-standardi, Steve Harley & Cockney Rebelin ykköshitti oli Make Me Smile (Come Up And See Me) ja niin edelleen. Pientä, ja kenties vähäpätöistä pilkunviilaamista, mutta kyllä tämän tason teoksissa tulisi jokainen kohta tuplatarkistaa. Kovin ammattimaista kuvaa Rob Jovanovicista ei teoksen perusteella siis saa.
Entä itse päähenkilö? Millaisen kuvan elämäkerta muovaa Kate Bushista? Ainakin sen luoma kuva Bushista on hyvin miellyttävä ja myötämielinen - on vaikea kuvitella että Bush kirjan perusteella pahemmin herneitä nokkaansa vetäisi. Suurinta Kate Bush-mysteeriä, eli kahdentoista vuoden levytystaukoa Jovanovic ei oikeastaan edes yritä avata, vaan tyytyy pyörittelemään useasti toistettuja perhe -ja kotikuvioita. Toki tyhjästä on paha nyhjäistä, mutta loppua kohden tuntuu ettei Jovanovic edes jaksa yrittää. Myös paluulevy Aerial on nopeasti käsitelty ja pian kirja loppuukin, kuin seinään. Diskografia sentään löytyy, vaikkei sekään luonnollisesti kovin pitkä olekaan. Mielenkiintoisin lisä on kuitenkin lista kaikista Kate Bushin julkisista live-esiintymisistä; niitähän on vuoden 1979 laajemman kiertueen jälkeen kertynyt peräti kuusi kappaletta. Eikä tälle listalle ole jatkoa todennäköisesti luvassa.
teksti: Jari Jokirinne
