Laurila

Keskiviikkoisin turkulaista iltaa sulostuttava Rock’n’roll High School toi tällä kertaa kuunneltavaksi myös live-musiikkia, kun Laurila ja Leaky Soles esittivät osaamistaan kohtalaiselle kuulijakunnalle. Leaky Solesin keikkakunto tuli katsastettua juuri pari viikkoa sitten, siitä enemmän täältä. Kaiken kaikkiaan homma rullasi mukavasti ja soitossa kuului myös viime kerralla aika ajoin uupunut rentous. Melodiset bassolinjat säestivät pääosin akustisella kitaralla soitettua settiä.

Pääesiintyjänä voidaan kuitenkin kiistatta pitää alkukeväästä debyyttilevynsä julkaissutta Laurilaa, jonka lyhyiden nahkatakkien rivistö ottikin lavan haltuunsa kiistämättömän vakuuttavasti. Bändin tuhti soundi tasapainoilee jossakin vivahteikkaan popin ja taipuisan kaahauksen välimaastossa. Aika ajoin konnotaatiot The Smithsiin saattoivat olla herkässä, vaikka monissa kohdin edettiinkin varsin erilaisella materiaalilla. Itse asiassa kappalemateriaalissa on todella paljon variaatiota, ja mielenkiinto jaksoi pysyä hyvin yllä aina encoren lopussa soitetun Death and Sexualityn viimeisiin nuotteihin asti. Jotkut biisit vivahtavat aavistuksen jopa iskelmän suuntaan, juuri sillä smithsmäisellä tavalla. Kun toista ääripäätä puolestaan edustavat tylyillä ja hieman tummasävyisillä ja teollisilla särövalleilla ryyditetyt rokkipaahdot, mahtuu näiden väliin monta eri tyyppistä pop-rallia.

Laurilaa kuunnellessa pistää korvaan nopeasti kokonaisuuden täydellinen suvereenius. Kun hyviä kappaleita kuulee tyylitajuisina sovituksina ja kellontarkasti soitettuna, on parempi silittää nyrpeän nenän poimut ja heittäytyä mukaan meiningin vietäväksi. Janne Laurila (laulu ja kitara) saa alati kaivatun, jykevän tuen Antti Hietalan (rummut) ja Pete Suorsan (basso) kompista. Kun Jukka Salminen (kitara ja taustalaulu) tuntuu vielä tietävän, mitä tarvitaan mahtavan kakun kuorruttamiseen, alkaa tarjoilu olla valmis. Turun keikalla lisämausteen toivat lisäksi koskettimet, joiden takana piilotellut Sami Koskinen ei esittelyjä kaivanne. Toisaalta, koko remmi on sotkenut sormensa niin moneen soppaan, ettei vähempää tavallaan sovi odottaakaan.

Kuten todettua, kappaleet ovat sävellyksellisesti hyvinkin erilaisia. Laurila on kuitenkin onnistunut luomaan sen kaltaisen sovitussuodattimen, että ulos tuleva materiaali kuulostaa ennen kaikkea Laurilalta itseltään. Taso oli korkealla kokonaisuudessaan, mutta itselleni parhaiten kolahtivat kaihoisan angstinen Anyone Anywhere, joka toi mieleen Smashing Pumpkinsin kaltaisen sahauksen ja draaman symbioosin, sekä encoren aloittanut Nervous, joka lähentelee niukkuudessaan koskettavan biisin ideaalia. Upea Kappale!

Laurila ei jättänyt paljonkaan toivomisen varaa, niin vakuuttavaa oli sen ulosanti. Tuntuu jopa jonkinasteiselta väärinkäsitykseltä, että bändi ei nauti suurempaa kansansuosiota. Sen se totta vie ansaitsisi.

Ilmari Ivaska