Findustrial Metal Festival

Kaikkien aikojen ensimmäinen Findustrial Metal Festival keräsi yhdeksi illaksi Kulttuuriareena Gloriaan värikkään joukon väkeä, sekä viisi industrialin saralla toimivaa yhtyettä. Koneellisesti ryyditetyn raskaamman musiikin lisäksi illan orkestereita yhdisti pohjoinen Itämeri, sillä kolmen suomalaiskokoonpanon lisäksi estradilla esiintyi illan aikana yksi eestiläinen, sekä yksi ruotsalainen bändi.

Juhlallisuudet käynnistyivät puoli yhdeksän maissa lyhyellä tervetuliaspuheella, jonka päätteeksi lavalle juonnettiin illan ensimmäinen bändi Cold Cold Ground. Soundit olivat heti startista lähtien massiiviset, ehkä jopa liiankin valtavat, sillä alkuun Cold Cold Groundin soitto tahtoi puuroutua kumisevaksi massaksi. Nähtävästi tilan poikkeuksellinen pyöreä muoto ja bändin poikkeukselliset soundit loivat yhdessä haasteita, joihin vastaamiseen kului muutama biisi. Äänipuoli paranikin tasaisesti ja loppusetistä hommat alkoivatkin olemaan jo kohdillaan – harmi vain, että tässä vaiheessa CCG:n osuus alkoi olla jo paketissa.

Viimeisimmällä Custom Built pikkukiekollaan nelikko väläytteli mahdollisia uusia suuntia ja Glorian lavalla nuo tuoreet sävyt toimivat selvästi ”tavallista paahtoa” paremmin. Hauptmann D:n laulusta löytyy sopivasti särmää ja bändin soitto rullasi paikoin todella komeasti, mutta lavaesiintyminen sen sijaan oli aivan liian jäykkää. Vaikka kitaran varresta löytyykin lähes kaksimetrinen pupujussi ei se yksistään riitä show´n pohjaksi, etenkään silloin kun kyse on näin väkevästä musiikista. Muuten Cold Cold Groundin avaus oli kuitenkin mainio ja uunituore festivaali sai herrain setistä mojovan startin.

Seuraavaksi lauteet valloitti Savonlinna / Helsinki / Joensuu –akselilla toimiva Diablerie, joka päätti samalla seitsemän vuoden mittaiseksi venyneen keikkataukonsa. Vuosien 2002-2006 välisen ajan happea ottanut ryhmä on työstämässä uutta albumia, videota sekä seiskatuumaista, joten ei mikään ihme, että väkeä kerääntyi tässä vaiheessa mukavasti lavan edustalle.

Diablerie seikkaili illan orkestereista tyylillisesti kaikkein eniten. Puhdas teutonihenkinen industrialmetalli kiihtyi välillä Napalm Death tyyppiseksi pikapaahdoksi ja toisinaan räiske kääntyi puolestaan selvästi norjalaisen blackin puolelle. Kirjavuus oli tässä tapauksessa vielä rikkautta, vaikka meno hetkittäin jo vähän sekavalta vaikuttikin. Oman lisämausteensa soppaan toivat rumpalin pienoiset välineongelmat (?) puolessa välissä settiä, sekä pariin otteeseen syntyneet pitkät tauot, joiden aikana ei tuntunut tapahtuvan oikein mitään. Nähtävästi seitsemän vuoden tauko on vähän ruostuttanut Diablerin keikkakoneen rattaita. Ekstrana keikan loppumetreillä lavalle ilmestyi Scorngrainin vokalisti yhden siivun ajaksi, mikä sai eturivien väen innostumaan melkoisesti.

Eestiläinen Finish Me Off sai kunnian olla ensimmäinen Findustrial Metal Festivalin ulkomainen esiintyjä kautta aikain. Viisimiehinen yhtye esiintyi tilanteeseen sopivasti äärimmäisen vahvalla latauksella, mutta tällä kertaa sähkö ei ikävä kyllä tarttunut lainkaan yleisöön. Ryhmälle kyllä taputettiin kohteliaasti jokaisessa välissä, mutta estradin edusta pysyi käytännöllisesti katsoen autiona läpi keikan. Tartolaiset eivät kuitenkaan hyytyneet kankeahkoon vastaanottoon, ja Finish Me Off hoitikin oman osansa esimerkillisesti ensiluokkaista työmoraalia osoittaen.

Kovasti Pohjois-Amerikkalaiselta kuulostava yhtye latasi vauhdikkaita siivuja toinen toisensa perään ilman sen kummepia välispiikkejä. Koneosasto jäi livenä selvästi vähemmälle, kitaroiden vastatessa pääosin jyräyksestä. Puhdasta laulua ja rosoista huutoa yhdistelevä vokalisointi toi em. seikkojen tavoin mieleen Fear Factoryn ja kumppanit, mutta mitäpä tuolla on väliä jos homma toimii – ja Gloriassa se toden totta toimi. Täytynee tutustua retkueen uuteen Seed albumiin oikein ajalla.

Puhtaasti yleisön lukumäärällä mitattuna cyberthrashia soittava Scorngrain oli kiistatta illan menestynein bändi. Oma osansa menestyksen kaavassa oli varmasti erinomaisella soittoajalla (setti käynnistyi yhdentoista maissa), minkä lisäksi Scorngrain oli selvästi esiintyjäjoukon tunnetuin nimi. Kaksi timantinkovaa pitkäsoittoa julkaissut ryhmä onkin saavuttanut omassa genressään vankkumattoman aseman, mitä Glorian keikka vain alleviivasi entisestään.

Vauhdikkaan thrashin päälle löydyt elektroniset piipitykset sekä satunnaiset säksätykset toimivat erinomaisesti. Koneosasto toimi oikeastaan niin vakuuttavasti, että tuota puolta olisi voinut tuoda reilusti enemmänkin esille, sillä useissa kohdin Scorngrain vaikutti lähinnä vinhaa thrashia soittavalta ”tavalliselta” kokoonpanolta, jonka musiikkia oltiin vain hieman maustettu kyberneettisillä jatkeilla. Ilman sen kummempia taukoja edennyt setti sai lisäväriä, kun Diablerien vokalisti H. Villberg suoritti yhden biisin mittaisen vastavierailun.

Tukholmassa komentokeskustaan pitävä Man.Machine.Industry sai pistää ensimmäisen Findustrial Metal Festivalin pakettiin, eikä tähän vaativaan työhön olisi juuri parempaa yhtyettä voinut rekrytoidakaan. Setti käynnistyi siten, että yhtyeen laulaja ja todellinen primus motor J. Bergman asteli hitaasti mikrofonin ääreen ja esitti hiljaisen, mutta silti samanaikaisesti energiaa ja raivoa tihkuvan kappaleen. Minimalistinen esiintyminen sai yhä jyrkempiä muotoja, kunnes toisen kappaleen alussa muu yhtye saapui lavalle ja keikka kirjaimellisesti räjäytettiin käyntiin.

Vaikka väki oli tässä vaiheessa vähentynyt jo melkoisesti parhaista lukemista, otti ruotsalaisnelikko laulajansa johdolla yleisöstä raudanlujan otteen. Ensimmäisen parin biisin aikana lavan edustalta löytyi vielä väljempää kohtaa, mutta kun vokalisti hyppäsi alas estradilta ja kädestä pitäen ohjasi katsojia edemmäs uusiin asemiin, alkoi se härmäläinenkin veri hissukseen lämmetä. Siispä kädet lähtivät nousemaan ilmaan, päät alkoivat pyöriä ja suosiota osoitettiin aina kun moiseen vain tarjoutui tilaisuus. Betonisesta biisilistasta oli turha etsiä heikkoa kohtaa, mutta ehkäpä eniten edukseen erottuivat uunituore piiskaus The Hunt, parin vuoden takainen Who I Am Is How I Kill, sekä mielipuolinen versio Iron Maidenin vanhasta Running Free ässästä, joka kuultiin heti ensimetreillä.

Uuden pitkäsoiton sekä DVD:n julkaisua paraikaa juoniva MMI ei ollut ainoastaan illan energisin esiintyjä, vaan myös selvästi se kaikkein puhtain industrial-kokoonpano. Mielleyhtymät varhaisen Ministryn ja Painin suuntaan olivatkin väistämättömiä, eivätkä ne suuret saksalaisetkaan jääneet tästä löylytyksetä kovinkaan kauas. Kaikista vertailuista huolimatta MMI oli kuitenkin ensisijaisesti oma raivokas itsensä ja keskiviikkoillan loistavan keikan valossa joukkion tulevat julkaisut ovatkin allekirjoittaneelle enemmän kuin odotettuja tapauksia.

Näissä äärimmäisen kohonneissa tunnelmissa olikin mukava päätellä ensimmäinen Findustrial Metal Festival, joka toivon mukaan tulee vakiinnuttamaan asemansa suomalaisten musiikkitapahtumien joukossa. Näitä äärimmäisen konemusiikin saloja kun tutkisi mieluusti vähän perusteellisemmin, sekä huomattavasti useammin.

Teksti ja kuvat: Mika Roth