Tori Amos: Under the Pink, 1994

Kolmen päivän päästä Suomessa ensi kertaa esiintyvää Tori Amosia ei suotta kutsuta eläväksi legendaksi. Hänen poikkeuksellisen uskolliset faninsa antavat pontta niille, jotka haluavat nähdä yhtäläisyyksiä uskonnollisten kulttien ja pop-idoleiden välillä: hänen myyttien ainesta oleva elämäntarinansa, aggressiivinen, spirituaalissävytteinen feminisminsä ja asemoitumisensa raiskattujen puolustajaksi, itse sellaisen uhriksi joutuneena, ovat tehneet hänestä monille "pyhän pelastajan" ja "jumalattaren". Mutta vaikka tuntisikin tarvetta pitää etäisyyttä tällaiseen ilmiöön, on synti ohittaa Amosin musiikilliset ansiot. Häneen lyöty nainen ja piano -leima on vain älytön; onhan suuri osa rockin historiasta ollut miehen ja kitaran seikkailuita. Tämän soittimen suhteen Amos on kuitenkin ilmiömäinen lahjakkuus, vaikka joutuikin lähtemään arvostetusta Peabodyn konservatoriosta - omien sanojensa mukaan koska ei halunnut lukea nuotteja. Viisivuotiaana hän oli jo ehtinyt olla koulun nuorin oppilas koskaan.

Valtavirtaan Amos murtautui kuitenkin vuoden 1992 Little Earthquakes -albumilla. Tällä levyllä hän oli alaston: sen paljaat, raa'at tunnustukset olivat kuin hänen päiväkirjastaan, ja kova, kirkas soundi ei päästänyt kuuntelijaakaan helpolla. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Under the Pinkillä Amos sanoo pukeneensa hieman vaatteita ylleen, ja lopputulos näyttääkin paremmalta. Hänen sanoitustyylinsä on abstraktimpi, ja ääni usein ulkopuolisen havainnoitsijan. Näin jo avausraidalla Pretty Good Year: and Greg he writes letters and burns his cd's / they say you were something in those formative years. Umpikujassa ei ole enää Amos itse, vaan hänellä on tilaa laulaa muistakin ihmisistä. Selväksi tulee myös, että kappaleiden rakenteet eivät nyt noudata totuttuja kaavoja. Polveileva pianomelodia kohoaa kahden minuutin kohdalla yllättävään crescendoon, mutta "kahdeksan tahtia grungea" ovat poissa yhtä nopeasti kuin ne ilmestyivätkin. Kuitenkin, vaikka levy sisältää muitakin tämäntyyppisiä yllätyksiä, on kokonaissoundi miellyttävän pehmeä, eivätkä muut instrumentit kuulosta enää siltä, kuin ne olisi lisätty jälkikäteen.

Eklektisyys ja rikkonaisuus ovatkin avainsanoja, ja lähes jokaisella kappaleella on jokin uusi yllätys tarjottavanaan. God-singlen vonkuva funkki ja tribaalirytmi olisi ihan tanssittavaa, jos sen rakenne ei olisi niin tempoileva: kappaleen ainoa säkeistö koostuu puolentusinasta eri fraasista. Hauraalla Bells for Herillä Tori on yksin vanhan, epävireisesti soivan pianon kanssa, mutta sen vaimea dynamiikka tekee kappaleesta yhden levyn vangitsevimmista. Trent Reznorin kanssa duetoidun Past the Missionin pehmeän suureellinen kertosäe onnistuu taas jopa tällä levyllä kuulostamaan anomalialta. Mutta vaikka tarjolla on vielä ragtimea (The Wrong Band), helisevää kitaraa (Cornflake Girl, hänen tunnetuin hittinsä), klassista pianoa (Icicle), jousitettua epiikkaa (Yes, Anastasia) ja dissonanttia meteliä (The Waitress), ei mikään näistä, ehkä viimeksimainittua lukuunottamatta, kuulosta sen enempää itsetarkoitukselliselta kuin levyn draamaa rikkovalta. Ennemmin kappaleisiin on sovellettu niitä keinoja, mitkä niihin luontevimmin sopivat, mutta punaisena lankana kulkevat joka tapauksessa Amosin piano ja ääni.

Olennaista on myös, että sävellyksistä epämääräisimmätkin pysyttelevät varsin siististi pop-idiomin sisällä: muutamassa minuutissa ehtii paljon, eikä melodinen lähestyttävyys ei ehdi levyn mittaan montaa kertaa herpaantua. Nerokkain esimerkki tästä on viimeistä edeltävä raita Space Dog. Torin mittapuullakin tajunnanvirtamaisten sanojen taustalla vuorottelevat keinuva, kolmijakoinen komppi yhdessä sähkökitaran kanssa, ja vapaana kulkevat pianosillat - kunnes nämä kohtaavat ja sulautuvat yhteen: seems I keep getting this story twisted / so where's Neil when you need him. Tori saattaa tarvita apua ystävältään, satusetä Neil Gaimanilta koherenttien kertomusten laatimisessa, mutta hänen sävelensä kietoutuvat toisiinsa mitä luontaisimmalla tavalla.

Amosin luomisvoimasta Under the Pinkin aikaan kertoo, että kun hän lähti New Mexicoon äänittämään levyä, oli hän kirjoittanut vasta yhden kappaleen (Pretty Good Year). Kaikki loput syntyivät äänitysprosessin aikana. Amos-fanien keskuudessa suurimman klassikon asemasta näyttävätkin taistelevan tämä levy ja debyytti. Ei ihme, sillä vaikka seuraava Boys for Pele (1996) on ilmeisesti siltä irroitettujen remiksausten ansiosta edelleen hänen myydyin albuminsa, puuttuu siltä kahden ensimmäisen levyn iskevä rock-soundi. Syyksi tähän voi epäillä esimerkiksi hänen eroaan poikaystävästään Eric Rossesta, joka oli toiminut tähän asti myös hänen tuottajanaan. Kuten monet suuret, luovat nerot, myös Amos näyttää tarvitsevan jonkun karsimaan rönsyjään, ja kertomaan, mikä on oikeasti hyvä idea; hänen kolme viimeisintä levyään, kaikki yli 70-minuuttisia, vahvistavat tätä käsitystä. Yhtäkaikki, viimeksi tänä vuonna ilmestyneellä levyllään American Doll Posse Amos näyttää olevansa edelleen relevantti artisti, jolla voi luottaa riittävän annettavaa hamaan tulevaisuuteen.

Teksti: Mikko Heimola