20.07.2007
Kirjurinluoto/Pori
Perjantai 20.7. oli Pori Jazzin ns. ”nuorisopäivä”, joka varmasti herättää vuosittain keskustelua festivaalin taloudesta, kohderyhmistä ja artistien tyylikirjosta. On varmasti suht tuskaisaa löytää nuoria kiinnostavia kompromissiartisteja jazz-festareille. Funkiin päin suuntautunutta Eero Koivistoisen ja kumppaneitten esitystä kehuttiin kovastikin, allekirjoittanut pääsi paikalle kuitenniin vasta mielenkiintoisasti nimetyn, oranssiin puetun India.Arien aloittaessa.
Pori Jazzin esite kertoo hänestä seuraavaa: ”India Arie Simpson on lähtöisin Coloradon Denveristä. Äiti oli Motown-laulaja ja isä ammattilaiskoripalloilija”. Ei liene vaikea arvata, minkä ihonvärin diskurssissa nyt liikutaan. Nyrpistelevän aloituksen perusteella odotettavissa oli diivailua. Että hei vaan, ette varmaan tiedä, kuka olen, olen india piste arie, ja olen tehnyt kolme levyä joten teidän pitäisi kyllä tietää. Kappale kappaleelta huoneistokeskus-pörröpää kuitenkin hyväntuulistui ja lunasti kyllä maineensa naispuolisena Stevie Wonderina. Eli tekee itse lauluja, soinnuttaa hienosti, omistaa kauniin, flexiibelin äänen, joka ulottuu sametista santapaperiin, ja soittaa näemmä ainakin koskettimia, kitaraa ja huilua. Toki näkee, mutta vastaavasti ei omista kiveksiä. Missä nuo naiset olivat, kun olin teini? (Tenavat-tyylinen huokaus.)
India.Arie liikkui hassuissa, new age-osaston tunnustuksellisissa tunnelmissa, josta oli hankala muodostaa ihan saumatonta kokonaisuutta. Hän kertoi keikkansa olevan ”testimony” rakkauden puolesta. Rakkaudesta laulettiin gospel-sävyissä, ja viehkoa oli se, ettei homma mennyt jeesusteluksi, mitä moni muukin yleisöstä varmasti alkoi keikan keskivaiheilla pelätä. Jeesuksen kuulin lyriikoissa kerran, eikä sekään ollut julistavassa mielessä laulettu. Kokonaisuus oli ehdottoman sympaattinen, joskin pikkuisen hämärä ja uushippimäinen. Rakkaudesta laulavat lähes kaikki, mutta voisiko joku koettaa ensin määritellä, mitä se oikein on? Voisiko rouva Arie (.Arie?) vastata tähän? Pitäisi varmaan e-mailata hänelle ja kysyä. Mahtaisikohan india.arie@india.arie.com olla oikea osoite? Mikä ihme tuo piste-juttu oikein on?
Perjantai lähti lentoon, kun The Rootsin hiphopparit saapuivat estradille. Poliisi-tv:n turvakamera-stilleistä ja oikeudenkäyntikuvista tutut hupparipää-rötkähousut nousivat penkeille pomppimaan, sivuprojektinaan saada niitä mahdollisimman monta rikki. The Rootsin idea on erittäin jalo ja kannatettava: toimivaa jumpsetta oikeilla soittimilla. Jopa tällainen hiphop-ateisti joutui myöntämään, että viimeksi näin maistuva biitti oli syötävää, ja kääreessä luki notta King Size Tupla. Kaiken kruunasi ja botnetti tuuba, tässä tyylissä epäortodoksinen soitin, matalien taajuuksien kingi. Tarkemminhan kyse oli siis sousafonista, eli tuuban isommasta, eteenpäin suuntautuvasta sotilasmallista, mikä detaljisteille tiedotettakoon. Kaikki suuret keksinnöt ovat alun perin olleet sotilaskäytössä…
Hienoa oli myös se, että The Roots tunnusti avoimesti omat rootsinsa. Sly Stonelle heitettiin kunnianosoitusta Everybody Is A Star –kappaleen pätkällä (ei siis samplella!), ja lopussa pahimmatkin epäilijät lämmitettiin James Brownin tuotannolla. Kaikenlaiset viitteet toimivat hyvällä maulla, eikä sohimiseen sorruttu. Vaan hieman oli heittelehtivä ja ylipitkä tämäkin setti. Vastaavasti fanit saivat skaalaa ja pituutta koko rahan edestä, 55 euroa lipusta ei kuitenkaan ole pikkujuttu. Hyvin muodolliselta vaikuttanut laulattaminen / kansankiihottaminen olisi puolestani voinut jäädä vähemmälle, etten sanoisi nollaan. Kun joka toinen festariartisti lähtee Tammerkosken sillalla –yhteislaululinjalle, niin se panee miettimään palautteen antoa festarijärjestäjille, vilpitöntä toivomusta, että fraasit ”Clap Your Hands!”, ”C´mon!” ja ”Sei jea!” jäädytettäisiin kaikilta artisteilta seuraavaksi 10 vuodeksi.
Illan viimeisenä esiintyneen, Sly and the Family Stone –nimellä myydyn kokoonpanon jälkeisissä tunnelmissa Kirjurinluodolta poistui hyvin pettyneitä ihmisiä, eräskin paiski vittuuksissaan puupenkin ystäväni jalkapöydälle. Peruslähtökohtahan oli otettava se, ettei Sly Stone ole ollut kunnossa pitkään aikaan. Kukaan ei varmaankaan olettanut, että hän olisi tullut jokaiseen kappaleeseen laulamaan. Itsekin suhtauduin tapaukseen pyhiinvaeltaja-asenteella: siellä se legenda nyt on lavalla, tulipa nähtyä ennen kuolemaa(ni).
Mutta kukaan ei varmaankaan odottanutkaan myöskään sitäkään, että Sly olisi lavalla vain noin 2,5 kappaleen ajan. Kuvat kertovat keikasta enemmän kuin kaikki mahdolliset sanat, mutta tämä punainen haamuolento toi mieleen omat hanurikeikkani Oulunkylän kuntoutuskeskuksessa. Siellä sotaveteraani-parkojen ”kuntoutus” oli sitä, että heitä suggeroitiin muistelemaan taas niitä iänikuisia syväreitä, kollaita ja sitä, kun mannerheim sanoi heille gudaa. Elämä juoksuhaudoissa –valssin sanat ovat heillä selkäytimessä, tarvitaan vain pieni ärsyke sanarimpsun esiin loihtimiseksi, samalla tavalla kuin Sly Stonen kohdalla perjantaina 20.7.2007. Joku alkaa soittaa Family Affair:ia, Slyn aivojen motoriikkakeskus rekisteröi tutut sävelet, ja kappale sujuu jotakuinkin; onneksi on miljoona esityskertaa takana.
Yhtyeen nimi ei täysin ollut fuulaa, sillä riveissä oli jokunen Stonen sukulainen nuoremmasta päästä. Taitavat soittajat yrittivät tehdä silmänkääntötemppunsa mahdollisimman vakuuttavasti, mutta keikan jälkipuoliskolla alkoi vielä sataa kaatamalla, ja viimeiset kappaleet sujuivatkin loppumista odotellessa. Periaatteessa taustalaulajia oli lavalla neljä, mutta itse näin viisi. Se ken tulee viidenneksi, on kai kuolema. Mieleen jäi kytemään myös esittelyspiikki, jonka mukaan bändin esiintymisvaatteet olivat vahingossa postittuneet Ypäjälle, ja tilalle oli hankittu ”Prismasta vaan jotain”. Oikeastaan sillä ei ole merkitystä, oliko tuo vitsi vai ei, sillä vielä pitkän aikaa minua hykerryttää mielikuva laitumella tammaa astuvasta funk-orhista, jolla on kirkuvan monivärinen sulkahattu + tv-aurinkolasit päässä, yllänsä loimeksi laitettu, glitteröity ja tähtikuvioitu viitta.
Illalla ja pikkutunneilla LP-teltasta jäi käteen brittiläinen The Brand New Heavies, joka ainakin 90-luvulla tuntui soivan joka toisen ogelilais-opiskelijan levykelkassa. Yhtyeen musiikki on radiosoittokelpoista, jazz-vivahteista taiteilua torvisektioineen kaikkineen. Painopiste oli ainakin tämän illan ohjelmistossa discopoljennossa, joka toimi erittäin hyvin, eikä vähiten biletysmielessä.
Funkin ja soulin anjovis-osastoa hiemankin enemmän kolunneelle BNH esittäytynee kuitenkin newyork-saundisena Woody Allen-Frasier –akselin poppoona. Terapiassa käydään kilpaa, ravintoloissa istutaan, punaviiniä juodaan, humallutaan parista lasillisesta – ja siirtymien aikana soi The Brand New Heavies, valkoisen ja vaarattoman kuuloisana. The Brand New Heavies on heille, jotka eivät vaadi tai osaa vaatia funkilta ja soulilta tarvittavaa sissijuuston ja tuorepuristetun vulvamehun makua. Discoon päin suuntautuminen vie aina jälkimmäisenä mainitun elintarvikkeen tiiviste-version suuntaan. Se riittää useimmille.
Yhtye toimii kuitenkin hyvänä ensiannoksena ennen kovempiin aineisiin siirtymistä. Ja olihan se poljento mainiota, kappaleet hyviä, vaihtelevuuttakin oli enemmän kuin esim. Jamiroquailla ja sen alituisella oktaavibassoilulla. Eivät The Brand New Heaviesin kuuntelijat ole menetettyjä tapauksia, eivät lainkaan.
Paluu torstain hienouksien pariin tästä, tai eteenpäin kohti jazz-lauantaita.
Teksti: Janne ”Tuorepuristettu Vulvamehu” Kuusinen, kuvat: www.porijazz.fi
