19.10.2007
Jouluaaton aatto 2002: istun lapsuudenkotini yläkerrassa, kotitoimistoksi muutetussa pikkuveljen vanhassa huoneessa ja selaan suurempaan tylsyyteen netin keskustelupalstoja. Ulkona satelee hiljalleen lunta ja tunnelma on rauhallinen, mutta sitten kaikki särkyy. Silmiini osuu viestiketju, jonka otsikossa todetaan The Clashin laulajan, punkin suurmiehen ja avarasieluisen humanistin, Joe Strummerin, menehtyneen. En voi olla tiristämättä muutamaa kyyneltä. Tämä mies merkitsi minulle paljon. Tämä mies merkitsi sadoille tuhansille muille paljon, merkitsee edelleen. Joulu ei tuntunut enää joululta, mutta perhejuhlaa viettämään kokoontuneille asiaa oli turha edes mainta. Hain lohtua samaisen keskustelupalstan henkilöistä, joiden kanssa muistelimme Strummerin uraa ja elämää. Tuolloin jos milloin olisi ollut syytä katsoa Jos Strummerista tehty henkilökuva The Future Is Unwritten.
Joe Strummer, ristimänimeltään John Mellor, syntyi vuonna 1952 Turkin Ankarassa brittiläiseen diplomaattiperheeseen. John eli varhaiset vuotensa maailman eri kolkissa perheen muuttaessa isän työn perässä. Lapsuuden kiertolaiselämä loppui kun John ja isoveli David kirjattiin sisäoppilaitokseen. Tiukkojen sääntöjen ja vanhoillisten arvojen puristuksessa John löysi pakotien rock-musiikista. Ja loppu on, tietenkin, musiikin historiaa: pubirokkaribändi The 101’ers oli Joen soittajakoulu, jonka keulassa oppi, että vaikka musisointi on kovaa työtä ja kuluttavaa, sitä on mahdollista tehdä ilta illan jälkeen intohimoisesti täysin palkein. The Clash ei esittelyjä kaipaa, ja luonnollisesti The Future Is Unwrittenin kestosta tämän brittipunkin suurnimen tarinan kertaaminen lohkaisee ison osan. Yhtye hiipui nolosti riitoihin ja kehnoon musiikkiin, eikä Clashin jälkeinen aika ollut Joelle aina helppoa. The Mescalerosin myötä kipinä kuitenkin löytyi uudelleen, ennen kuin sammui ennenaikaisesti.
The Future Is Unwritten on Julian Templen odotettu dokumentti palavasieluisesta muusikosta ja ristiriitaisesta persoonasta. Kahden tunnin aikana käydään läpi Strummerin elämää lapsuudesta kuolemaan. Luonnollisesti iso osa on varattu The Clashille, mutta myös aikaa ennen ja jälkeen käsitellään kiitettävästi. Ja kun useimmat The Clashistä kertovat tarinat hyytyvät Combat Rockin tai viimeistään Clash ”ei Mick Jonesia” kakkosen levyttämän Cut the Crapin aikoihin, kertoo The Future Is Unwritten ilahduttavan paljon myös bändin jälkeisistä ajoista. Itse asiassa vasta elokuvan loppupuoliskolla dokumentti nousee siihen liitoon, mikä tekee siitä niin nautittavan. Syy saattaa olla itsessänikin, mutta kun umpitutusta ja nyt paikoin hätäisesti kerrotusta The Clashin tarinasta päästään eteenpäin, paljastuu Joesta suorastaan kipeän inhimillisiä piirteitä. Mies haki itseään ja oli suorastaan masentunut ennen kuin elämänsä loppupuolella sai korjattua kirvonneen otteensa. Syvällisenä ja syvästi tuntevana ihmisenä Joe on minulle aina näyttäytynyt, eikä menestyksen jälkeinen henkinen krapula ole uutta, mutta tässä kontekstissa se tuntuu erityisen inhimilliseltä.
Tietyistä asioista olisi toivonut enemmän käsittelyä. Kakkosalbumi Give ’em Enough Rope sivuutetaan täysin, ja esimerkiksi triplalevy Sandinista! olisi ansainnut ehkä hiukan enemmän taustoittamista. Toki The Clashin historian voi lukea useastakin lähteestä. Ja harvinaisempaa herkkuakin on kuvaruudulla tarjolla: kovin usein ei nimittäin tule tilaisuutta nähdä Mellorin perheen vanhoja valokuvia ja kaitafilmejä tai muuta harvinaista Strummer-materiaalia. Toisaalta on syytä muistaa, että The Future Is Unwritten ei ole kertomus The Clashistä vaan Joe Strummerista. Vaikka The Clash on monille yhtä kuin Joe Strummer (ja päinvastoin), on kiitettävää, että yhtyeen osuus pidetään kurissa. Tarinalla on kuitenkin alku ja loppu, ei pelkkä keskikohta.
Joe Strummerin ja The Clashin tarinaan perehtymättömälle The Future Is Unwritten saattaa tarjota liian paljon liian lyhyessä ajassa. Tarinan käänteet käydään läpi suht nopealla tempolla. Huomasin jääneeni useampaan otteeseen pohtimaan esitettyjä tapahtumia sillä seurauksella, että havahduttuani oli tarinassa jo kiidetty eteenpäin. Nopeat leikkaukset tekevät dokumentin seuraamisesta aluksi hiukan työlästä, mutta kiivauteen tottuu. Yhtä kiivas oli Joe Strummerin ura ja elämäkin. Loppua kohden vauhdikkaaseen esillepanoon tottuu, jolloin kertomus saa tilaa soljua omalla painollaan. Kuvien ja äänten kollaasissa limittyy oikeastaan useampi tarina. Yksi juonne kertoo brittiläisen yhteiskunnan muutoksesta, toinen Joen osallistumisesta vanhan ruttaamiseen ja uuden luomiseen. Kaiken taustalla väikkyvät suuret asiat: intohimo elämään ja musiikkiin, tulinen ajatustenvapautus ja humaani erilaisuuden kunnioittaminen. Tämä tulee hienosti ilmi myös elokuvan soundtrackistä, jolla kuullaan monenlaista musiikkia maailman eri nurkilta.
The Future Is Unwritten on loistava elokuva loistavasta aiheesta. Musiikkidokumenttien perisynti – turhuuksia puhuvat päät – puhuvat sitä samaa mitä yleensäkin, mutta kerrankin hehkutuksen aihe ansaitsee kaiken hehkutuksen. Köykäistä materiaalia on mukana kuitenkin vain nimeksi. Leffa kestää helposti useamman katsomiskerran, sillä oppineinkaan The Clash-fani tuskin sisäistää kaikkea näkemäänsä yhdellä kertaa. Kenties parasta dokumentissa on sen eheyttävä vaikutus – Joe Strummerin hengenpalo tarttuu, ja vaikka välillä liikutaan melkoisen tummissa maisemissa, elokuvan (ja Joen elämän) loppua kohden kaikki tuntuu vähitellen kirkastuvan. Muusikon ja idealistin elämä ei aina ollut helppoa. Ennen kuolemaansa Jos Strummer vaikutti kuitenkin vihdoin saaneen rauhan, ja osa tuosta rauhasta tarttuu katsojaankin.
Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: joestrummerthemovie.com, bbc.co.uk, en.wikipedia.org
