Shadowplay

On olemassa yhtyeitä, joille kulttibändin viitta kehkeytyy keinotekoiseksi taakaksi syyttä suotta, ja kuten hyvin tiedetään, on termi kokenut niin kaamean inflaation, että joillekin sanan pelkkä kuuleminen tuottaa ymmärrettävästi ihottumaa ja ennakkoluuloja. 25 vuotta sitten Helsingissä perustetun, Joy Divisionin mestarillisesta kappaleesta nimensä ottaneen Shadowplayn tapauksessa on kuitenkin syytä palata termin etymologisille juurille. Yhtye kun sattuu olemaan suomalaisen marginaaliin kallellaan olevan populaarimusiikin vaietuin suuruus.

Shadowplayn keikat ovat olleet jo pitkään perin juurin harvinaista herkkua. Viime vuosina yhden keikan vuositahdilla julkisesti näyttäytyneen yhtyeen esiintyminen olikin oletetusti jälleen tapaus, kun ravintola Belly myi loppuun jo varhain lokakuisena lauantai-iltana. Kysyntää yhtyeelle siis on, ja Bellyn yleisöä silmällä pitäen Shadowplay tuntuu olevan hyvin myös alle 25-vuotiaankin rock-väestön tietoisuudessa. Yleisöä ja yhtyeen toimintaa seuratessa tulikin lähes liikuttavasti todistettua se, mitä musiikillinen lokeroimattomuus solidaarisimmillaan voi tarkoittaa.

Dj Kaukolammen makoisan levykattauksen jälkeen oli aika siirtyä varjonäytelmän pariin, johon johdantona toimi kuin vahingossa Bauhausin legendaarisen Bela Lugosi´s Dead –kappaleen nakuttava intro. Omien mainoslauseidensa mukaan rytmimusiikkiin panostava Belly ei ole akustiikaltaan mikään hifistin unelma, ja tämä tulikin erityisen kivuliaasti keikan alkupuolella esiin. Ensimmäisenä kuultu Colourblind ja erityisesti toisena soitettu, henkilökohtainen suosikkini koko yhtyeen tuotannosta Like that, kärsivät harmillisesti äänentoistotekniikan puutteista ja puuroisista soundeista.

Illan edetessä lämpeni niin yleisö kuin yhtyekin. Shadowplayn monipuolisuus on sen merkittävin valttikortti, kolmen biisin sisään kuultiin viiltävän urbaania postpunkia, savuisen jazzahtavaa tunnelmointia sekä briljantin ajatonta ja omaperäisen tummaa indierockia. Paikoin eri suuntiin harhailevan kaaoksen piti hallinnassa tehokkaan rytmikaksikon muodostavat bassokuningas Hande Virkki ja rummuissa jälleen kerran edukseen taiteillut Ykä Knuuttila. Kaikkensa antava, hetkellisestä pyörtymisestäkin vähät välittänyt trumpetisti Marco Kosonen luo voimakkaimmin omaäänisyyttä yhtyeen sointiin. Uhkaava Ragged Tragedy Doll ja klaustrofobisessa ahdistavuudessaan klassinen Repulsion esittelivät yhtyeen synkimmän kulmauksen alkuperäisversioille uskollisina tulkintoina.

Encoreissa tunnelma ylsi peräti yllättävään jukeboksimaisuuteen, kun yleisön joukosta huudellut kappaleet toteutuivat toinen toisensa jälkeen. Marginaalisuosikkeja kuultiin niin vuonna 1993 julkaistulta, sähäkällä popilla hurmanneelta Eggs & Popilta kuin myös 10 vuoden takaiselta Iggy & The Stooges –kumarrukselta, Raw Powderilta.

Vokalisti/pianisti Brandi Ifgrayn lakoninen välikommentti �No niin, haluatteko te lisää vai voidaanko lopettaa tähän?�, sai voimakkaan reaktion aikaan, ja soittamisen makuun päässyt ryhmä jatkoi vielä parinkymmenen minuutin ajan. Bellyssä kun ei niin vain takahuoneeseen hipsitä, eikä kenelläkään tuntunut olevan kiire mihinkään. Loppupuolella kuultu ikimuistoinen debyyttisingle Nightporter esitettiin poikkeuksellisen kevyenä versiona, jonka hapuilevuus saa vakavamietteisen ja yhä nosferatumaisemman Brandinkin vihdoin naurun partaalle.

Illan täysosumiksi nousivat yhtyeen omien sanojensa mukaan täysin treenaamattomana soitettu, elinvoimainen Rathole, huikaiseva Gang of Four-laina Damaged Goods ja vihoviimeisenä numerona kuultu nokturni, Ashtray.

Teksti: Otto Suuronen, kuvat: Nunnu Koskenniemi