Trembling Old Man, Little Old Lady

Helsingin parhaita puolia on se, että jokapäiväinen kulttuuritarjonta on sen verran suuri, ettei aamulla koskaan voi olla täysin varma minne kaikkialle päivän aikana tulee ajauduttua. Edellisen viikon ajautuminen Libertéen sai omalla kohdallani jatkoa, kun Semifinal tarjoili tiistai-illan ratoksi rullaavaa grungea sekä hätkähdyttäviä alushousuja.

Olen ehdottomasti sen asian puolella, että keikkojen tulisi ainakin arki-iltaisin alkaa inhimilliseen aikaan. Tämä tosin kostautui heti, kun asian puolesta olin ryhtynyt liputtamaan. Little Old Lady oli ennättänyt soittaa jo hyvän tovin, kun tämä HIFK – SaiPa jääkiekko-ottelussa hämmentäviä uusia kokemuksia rekisteröimässä ollut kuulija viiletti paikalle.

Ensimmäinen mielikuva oli hyvin häkellyttävä. Lavalla ehkä rumimmassa koskaan näkemässäni naistenvaatteessa seissyt mieskitaristi onnistui hukuttamaan soitannollisen näppäryytensä hyvin pitkäksi aikaa kummastuttavan ulkoasunsa taakse. Muutenkin yhtyeestä oli hyvin vaikea saada selkeää kuva sen suhteen kuinka tosissaan he oikeastaan ovat. Musiikki jäi viimeisten biisien perusteella vain valitettavan persoonattomaksi voimapopin ja rockin sekoitelmaksi, jonka läpi kuulsi kummallinen 1990-lukulainen vaikutelma. Tämä yhtye olisi voinut esiintyä Jyrkissä.

Viimeisenä tekonaan päällyshousunsa kinttuihinsa kiskaissut vokalisti jäi energisyydestään huolimatta soittajien keskittyneen olemuksen varjoon, vaikka ääntä ja viuhtomista sillä suunnalla riittikin. Se tosin täytyy niistä alushousuista sanoa, että miesten sukuelimiä kuvaava painatus boksereiden etuosassa oli ihan hilpeä. Se ei tosin ehkä kerro mitään hyvää, jos keikalta jäävät paremmin mieleen vokalistin alushousut kuin yhtyeen musiikki.

Illan päähuomion sai kuitenkin Trembling Old Man, josta en koskaan aikaisemmin ollut kuullut sanaakaan – tai säveltäkään. Aluksi yhtyettä kuunnellessa tuli mieleen, että tämä on taas yksi näistä pienistä bändeistä, jotka hukkuvat taidottomuuteensa tehdä koukuttavia biisejä ja päätyvät vain lopulta imitoimaan omia esikuviaan. Totean jo heti, että olin väärässä. Alastoman näköisellä lavalla kaukana toisistaan seisovat kolme nuorta miestä näyttivät jo heti alussa olevan hyvin perillä siitä mitä tekevät. Vakaan ja itsevarman oloinen esiintyminen teki kuulijan olon heti huomattavasti helpommaksi.

Grungeen päin kumartavan ja katurockiin sekoittuvan yhtyeen musiikissa kuuluvat mm. Audioslaven ja Pearl Jamin ohjailemat vaikutteet, mutta toisin kuin yleensä, on tämä kokoonpano onnistunut kääntämään nämä esikuvat hyödykseen sortumatta täysin sokeaan imitointiin. Useimmilta pienemmiltä yhtyeiltä puuttuu myös kyky tehdä koukuttavia kertosäkeistöjä ja kaikki biisit tuupataan liian täyteen hankalia sanoituksia, joista ei lopulta jää käteen mitään. Trembling Old Man pystyy omalta osaltaan rikkomaan tätä kaavaa kiitettävällä tavalla. Esimerkiksi rauhallisen A-osan omaava Drink for Solitude karkaa kertosäkeistössään tyylikkäästi rokkaavaksi kokonaisuudeksi niin yllättäen, ettei iskun vaikutusta heti edes ymmärrä. Sanoituksetkin sisältävät kertausta juuri sen verran, että kappale pyörii mielessä aivan varmasti vielä seuraavallakin viikolla.

Vokalisti/kitaristi Jussi Turusen rosoisen matala ääni on musiikin tyylilajille uskollinen ja riutuneeseen ulkonäköön yhdistettynä kiehtovuuden kriteerit täysin täyttävä. Kitaraansa antaumuksella kurittanut keulahahmo omaa myös tarvittavan määrän kiinnostavuuden ylläpitävää karismaa, jollaista kovin monilla ei edes ole. Virallisen setin viimeisenä biisinä kuultu Tattooed todisti omalta osaltaan myös sen, etteivät edellisten kappaleiden koukuttavat elementit olleet pelkkää sattumaa. Mitään epäselvyyksiä bändin vahvuudesta ei kenellekään varmasti jäänyt. Ainut epäilyttävä elementti olivat basisti Kalle Ylitalon viikset, jotka — toisin kuin bändin aiheuttama häkeltynyt olotila – olivat todiste painovoiman olemassaolosta.

Teksti ja kuvat: Nunnu Koskenniemi