04.03.2008
Telakka/Tampere
”You got it, man!”, totesi kohtuullisen humaltunut herra Telakan eturivin pöydästä skotti-trubaduuri Alasdair Robertsille miehen keikan ennätettyä voiton puolelle. Ja oikeassahan kaveri oli, humalassa tai ei. Erittäin kaunista ja melankolisen pysäyttävää traditionaalista folkia esittänyt herra onnistui hiljentämään tiistaisen Telakan, mihin moni sooloartisti ei tunnu pystyvän, varsinkaan akustisen kitaran varassa. Toki ilmainen sisäänpääsy ja tiistai-ilta tekivät sen että moni oli varta vasten paikan päällä Robertsin vuoksi, eikä vain nostamassa verensä promillemäärää. Silti, keikasta löytyi se jokin.
Roberts soittaa ihan normaalin näköistä ja kuuloista akustista kuusikielistä, mutta onnistui silti kuulostamaan siltä kuin lavalla olisi ollut vähintään kaksi kitaraa. Ja välillä myös basso… Liekö asiaan vaikuttanut jotenkin miehen tapa virittää kitara uuteen vireeseen joka biisin välillä? Näppäilyllä pääsääntöisesti kannateltu soitto ei ollut Alasdairin ainoa ase, sillä mieheltä irtoaa myös todella kaunis lauluääni. Ja kun vedetään ikikauniiden skotlantilaisten ja muinaisenglantilaisten traditionaalien hengessä kunnioitettavan korkealta ja tunteella, oli ainakin meikäläisen selkäpiissä mukavan pysäyttävä väreily. Toki Robertsin biisiarsenaali kulki hiukan yksiraiteisesti, mutta silti mies onnistui petraamaan kokonaisuuttaan läpi keikan. Mikä ei tarkoita että alku olisi ollut jotenkin heikko tai huono…
Etenkin folk-musiikki on iäistä ja ajatonta. Siinä täytyy maistua vuosisatojen juuret ja sitä täytyy esittää vähintään sadalla prosentilla. Muuten se helposti kaatuu turruttavaksi jollotteluksi. Alasdair Robertsin Telakan kohdalla moinen ajatus oli kiitettävän kaukana. Kantavasti, vangitsevasti ja koskettavasti esitettyä, ikiaikaisen kaunista melankoliafolkia suoraan Skotlannin sydämestä.
Teksti ja kuva: Ilkka Valpasvuo
