03.04.2008
“Piano yhdessä elektronisen taustan kanssa, kaiken pysyessä hallitun karsittuna”. Noilla sanoilla aloitin Leandran tuoreen Metamorphine albumin arvion, ja nuo sanat kuvaavat mielestäni edelleen erittäin osuvasti tämän jo kuusivuotiaana musiikillisen uransa aloittaneen neidon toista pitkäsoittoa. Tämä haastattelu venyi koko lopputalven ajan, kunnes kysymykseni saavuttivat monikulttuurisen taustan omaavan neidon vasta jokunen aika sitten. Helmikuun lopulla julkaistu albumi ei ole kuitenkaan menettänyt tippaakaan iskuvoimaansa kuluneiden viikkojen aikana, vaan lähinnä vaikutus on ollut päinvastainen.
Kysymykseeni siitä, kuinka albumin synnytysprosessi luonnistui ja sujuiko kaikki studiossa kuten pitikin tärähtää välittömästi lyhyt ja ytimekäs vastaus: ”Olen perfektionisti”. Piste. En epäile lainkaan etteivätkö kaikki asianosaiset olisi joutuneet studiossa erityisen prässin kohteeksi albumia työstettäessä, kuten Leandra vielä äskeisen perään toteaa, sillä Metamorphine on kaikin puolin tasavahva ja tekijän itsensä näköinen teos. Ja vielä aivan kuin vahvistaakseen sitä, että olen takuulla ymmärtänyt asian laidan hän toteaa, ettei olisi koskaan julkaissut tätä albumia, jos olisi huomannut siinä olevan jotain vialla.
Onneksi albumi kuitenkin julkaistiin ja vaikka se on ehkä jäänyt musiikkimediassa hieman turhan pienelle huomiolle, on Metamorphine yhtä kaikki huomioitava tapaus. Trip-hopin, klassisen musiikin ja lähinnä akustisen goottirockin yhdistely on halki kiekon kekseliästä, tyylirikasta ja sanalla sanoen raikasta. Mutta mikä albumin kappaleista kuvaa parhaiten Leandraa?
- Kaikki kappaleet. Leanda on kaikkein arkaluontoisin ja herkin osa minua, joten jokainen lauluun kanavoitu tunne on hyvin henkilökohtainen ja intiimi, koko albumi on silkkaa puhdasta Leandraa.
Metamorphine soundit ja äänimaailma ovat useilla raidoilla äärimmilleen pelkistettyjä, voisi sanoa jopa minimalistisia. Monissa kappaleissa piano johtaa musiikin kulkua, kaiken ollessa puristavan kaunista ja seesteistä. Miten albumi on otettu vastaan, sillä ainakin allekirjoittaneen Leandran sooloilutyyli yllätti täydellisesti?
- Suurin osa ihmisistä todennäköisesti kysyy itseltään miten Jesus On Extasyn kosketinsoittajalla voi olla mitään tekemistä sen tyylisen musiikin kanssa. Kriitikot jotka eivät pidä JoE:sta kirjoittavat, että he ovat positiivisesti yllättyneitä; JoE:n faneilla on valtavia kysymysmerkkejä päänsä päällä, mutta he pitävät siitä jotenkin, vaikka oikeastaan odottivatkin jotain, joka kutsuisi tanssilattialle. No, he olivat väärässä.
Leandran kappaleet syntyvät yksittäisistä ideoista, jotka kehittyvät hiljalleen kokonaisiksi kappaleiksi. Tärkeää on kuitenkin tunnistaa ja olla uskollinen kunkin idean pääteemalle, jotta alkuperäinen idea ei pääsisi katoamaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että levyn kuvissa on nähtävissä viittauksia Twin Peaks sarjaan. Tällä ei silti kuuleman mukaan ole mitään sen kummempaa David Lynch pohjaa, vaan tarkoitus on ainoastaan heijastaa muutoksen tärkeyttä ja Leandran omaa ”muutosriiippuvuutta”. Eli kuten Leandra lynchmaisesti toteaa;
- Rinnassani on monia sieluja ja ne taistelevat aina keskenään.
Kuten edellä kävi jo ilmi, Leandra soittaa koskettimia Jesus On Extasy nimisessä orkesterissa. Kysymyksiin jotka viistävät emoyhtyettä, hän suhtautuu silti kautta linjan sangen välttelevästi. Toisaalta tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä JoE:n elektroon ja industrialiin nojallaan oleva goottirock ei voisi olla juuri kauempana Leandran tuotannosta, joten annetaan tuon aiheen olla rauhassa. Jotain tulevaisuuden valinnoista kertoo kuitenkin se, että Leandran sooloura tulee jatkumaan suurella todennäköisyydellä...
- Ei ole realistista ajatella, että lopettaisin biisien kirjoittamisen tai kuolisin välittömästi. Siksi tulee olemaan musiikkia mitä julkaista.
Albumin materiaali on alusta loppuun saakka peräisin Leandran omasta päästä, joten oli myös hyvin luonnollista, että tuotantokin hoitui siinä samalla, etenkin kun kiekkoa työstettiin pääasiassa omassa kotistudiossa. Studiossa apuvoimista tärkein oli Oli Schmidt, jota muistetaankin kiittää useaan otteeseen melko runsassanaisesti. Mutta miten työ studiossa oikein sujui?
- Tuotin albumin itse omassa studiossani. Oli korjasi lähinnä joitain ohjelmointeja ja lainasi korviaan miksatessa. Ja hän suoriutui näistä vastuista erinomaisesti! Työskentelimme suurimmaksi osaksi erillään, joten jouduin kirjoittamaan kuvauksia siitä, minkälaisia efektejä halusin kuhunkin kappaleeseen. Tästä johtuen päädyin kirjoittamaan valtavia novelleja näkemyksistäni, sen sijaan että olisin ollut studiossa kääntelemässä joitain nuppeja tai osoittelemassa sormella ruutua. Ja usko tai älä – onnistuimmeko vielä tässäkin vaiheessa saamaan aikaiseksi joitain väärinymmärryksiä!
- Näitä törmäyksiä syntyi lähinnä sen takia, että olen työssäni todellinen perfektionisti. Niinpä kidutin Olia aina niin kauan kunnes lopputulos oli lopulta briljantti. Olin hermot ovat terästä, ja olen hänelle äärettömän kiitollinen.
Loppua kohden Leandra tuntuu löytävän sanaisen arkkunsa avaimet ja loppuhuomiotkin venyvät suoranaiseksi ihmisluonnon tutkiskeluksi.
- Musiikkini kuvaa hyvin harvoin esiintyviä hetkiä. Sen tosiasian takia, että me olemme liiallisen tiedon ympäröiminä, emme näe “todellisia” asioita maailmassa. Joten avaa aistisi ja tarkkaile mitä salaisuuksia on piilossa jokaisessa asiassa, jonka ohi olet todennäköisesti tähän mennessä kulkenut. Kuvasta itseäsi ja sielusi syvyyksiä äläkä ota itseäsi liian vakavasti, niin olet tyrmistyttävä, valtava ja häikäisevä. Unohda itsesi niin et pelkää mitään. Aläkä koskaan unohda missä pyyhkeesi on!
Teksti: Mika Roth
Kuvat: Leandra
