Cooper: Golfhirviö

Vaikka kuinka avarakatseisesti ajattelisi, rockin ja golfin mahduttaminen samaan lauseeseen tuntuu vieläkin mahdottomalta. Rock, josta sitkeästi puhutaan jonkinlaisena kapinamusiikkina on alkuperäiseltä hengeltään mahdollisimman kaukana elitistiseksi ja porvarilliseksi mielletystä mailapelistä. Toisaalta, jos ajatellaan sitä että suurimpien rock-tähtien maailmankierteita ovat jo vuosikymmeniä sponsoroineet globaalit suuryritykset sekä auto-, virvoitusjuoma- että vaatealoilta, niin yhdistelmä ei tunnu enää kovinkaan vieraalta. Kaupallisuus on valitettavasti yksi rockin pysyviä perusarvoja – katsoi asiaa mistä vinkkelistä tahansa.

Yksi musiikkimaailman suurimmista – ja samalla nerokkaimmista - markkinamiehistä on kautta vuosikymmenien ollut Alice Cooper, Vincent Furnierina maailmaan syntynyt shokkirokkari. Kun nyt katsomme Alicen vanhoja live-esityksiä tai kuuntelemme hänen klassisia 70-luvun levyjään, eivät ne herätä meissä kuin lähinnä nostalgisia muistikuvia. Melodista ja tarttuvaa glam/hardrockia kuunnellessa on vaikea kuvitella että kappaleilla laulava mielikuvitushahmo oli vuosikausia Amerikan konservatiivisen väestönosan eniten vihaama mies. Cooperin giljootini- , käärme-, ynnä muut sekoilutempaukset kasvoivat aikana ennen YouTubea valtaviin ja ennen kaikkea myyttisiin mittasuhteisiin. Kun Cooperin show saapui 70-luvulla pieneen tai keskisuureen Amerikkalaiseen kaupunkiin, oli se väistämättä koko vuoden kestävä puheenaihe.

Pinnalta kaoottisen ja pelottavan shown takaa löytyi kuitenkin veitsenterävä bisnesmies, joka oli yhdessä managerinsa Shep Gordonin kanssa tarkkaan suunnitellut karavaaninsa kaikki liikkeet. Cooper ja Gordon tiesivät mistä napeista amerikan valkoisen keskiluokan ärsytyskynnys nousee ja sitä nappia he painelivat kernaasti. Samaan aikaan kun kansa janosi yhä lisää Cooper-maniaa, keskittyi Alice bilettämään mainekkaiden Hollywood-frendiensä kanssa. Cooperin seurassa usein nähtyyn porukkaan kuuluivat mm. Harry Nilsson, John Lennon, Keith Moon ja Mickey Dolenz, joten luonnollisesti illat sujuivat järjestäen kosteissa merkeissä. Ilmeisen sosiaalisen ja pidetyn ihmisen maineessa oleva Cooper onnistui samaan aikaan uimaan myös ”edellisen sukupolven” rymyryhmän Rat Packin suosioon. Se, että Alice Cooper hengasi vapaa-ajallaan mm. Frank Sinatran ja Dean Martinin kanssa tuntuu ensi alkuun omituiselta, mutta kirjan edetessä yhtälö tuntuu yhä luonnollisemmalta. Ja tähän porukkaan golfin yhdistäminen ei tunnu lainkaan oudolta.

Kirjan nimi, Golfhirviö, selittyy sillä tosiseikalla että golfiin addiktoitunut Cooper onnistui pelin kautta voittamaan muut päihteet, jotka uhkasivat tuhota miehen elämän 70-luvun loppuvuosina. Vuodesta 1983 asti täysin raittiina ollut Cooper antaa kirjassa myös peliin liittyviä vinkkejä, jotka itseltäni ainakin menevät täysin ohi. Onneksi golfiin liittyvät juonteet ovat vain sivuseikka helppolukuisessa ja vauhdikkaassa kirjassa, jota voi pitää eräänlaisena Cooperin elämänkertana. Knonologisesti etenevä kirja kertaa kaikki Cooperin uran nousut ja laskut, keskittyen selvästi vahvimmin miehen menestyksekkääseen 70-lukuun. Osan levyistään (mm. koko 80-luvun alun tuotannon) mies kuittaa olankohautuksella ja hieman liioittelevalla väitteellä siitä ettei muista neljän levyn teosta yhtään mitään. Pikemminkin kyse taitaa olla siitä, ettei Cooper tahdo muistaa.

Jari Jokirinne