25.07.2008
Väinölänniemi / Kuopio
Savon sydämessä ensimmäistä kertaa vuonna 2003 järjestetty Rockcock on parin viime vuoden aikana ottanut askelia pienestä kaupunkifestarista kohti suuremman luokan tapahtumaa. Kun vielä pari vuotta sitten ulkomaisia esiintyjiä ei ollut yhtään ja viimekin vuonna vain kaksi niin nyt määrä oli kasvanut jo neljään vieläpä kohtuullisen kovaan bändiin. Lisäksi oheen järjestetyt klubit alkoivat jo edeltäneellä viikolla ja varsinaisen festarin päätyttyä oli sunnuntainakin vielä mahdollisuus nähdä pienempiä nimiä lauteilla. Silminnähden kehittynyt ja kasvanut tapahtuma saa perisavolaisenkin melkeinpä tuntemaan pientä ylpeyttä siitä, että Kuopiollakin on vihdoin tarjota suuremman luokan musiikkikattaus kesässä. Matkaa on tietty paljon vielä jäljellä ennen kuin sitä seistään rokkikukkona tunkiolla.
Väinölänniemen virkistysalueen upeissa puitteissa järjestettävä tapahtuma on järjestelyidensä puolesta ollut aiemmin hieman ongelmissa. Pitkät jonot lipunmyyntiin, rannekkeenvaihtoon, anniskeluun ja alueen läheisyydessä mellastava nuoriso ovat olleet päänvaivaksi niin festarivieraille kuin paikallisille asukkaillekin. Perjantaina alkuillasta ei jonotus vaatinut vielä kovinkaan pitkää pinnaa ja järjestelyt tuntuivat kaikilta osin jouhevimmilta aiempaan verrattuna. Alueen ulkopuoliseen valvontaan oli täksi vuodeksi panostettu, mutta vaikeaa sanoa kuinka levottomaksi tai levolliseksi meininki on loppuillasta kääntynyt. Omiin korviin ei ainakaan mitään hurjia tarinoita ole kantautunut.
Mutta asiaan! Helsinkiläistynyt Tytär on Kuopiosta lähtöisin ja julkaisi männä vuonna kehuja keränneen debyytin, joten telttalavan avaus kello 18.00 tuntui sopivalta ajankohdalta. Valitettavasti se vain oli sittenkin aivan liian aikaisin, sillä eipä yleisöä paikalle juuri löytänyt. Yhtye veti kuitenkin settinsä kunnialla läpi ja vaikka kovaa itsekritiikkiä jälkeenpäin bändiläisiltä kuulikin en itse löytänyt soitannasta hirveästi valittamista. Samaa sanoivat nekin harvat jotka vedon näkivät ja kuulivat. Esikoiselta kuultiin takuuvarmat hitit ja niiden seuraksi vanhempaa, metallisempaa Tytärtä. Toivottavasti jatkossa nekin ruojat ovat läsnä jotka eivät teltalle perjantaina osanneet.
Näin Stam1nan hörhöjen soittavan auringon valaisemalla lavalla Väinölänniemessä vuonna 2005 kun ensimmäisen kerran itse rokkikukkoilemaan kykenin. Täytyy sanoa että bändi on mennyt harppauksittain eteenpäin elävänä esiintymisen osalta kolmessa vuodessa. Aiemmin lavalla lähinnä seisoskelleet lemiläiset ovat tätä nykyä ohittaneet itsensä Mokoman yhtenä kovimmista kotimaisista liveakteista. Tukat heiluvat, metallinen moukari iskee päin näköä ja soitanta on äärimmäisen tiukkaa. Ne jotka bändin ovat missanneet ovat harvassa, joten monikin tietää mistä on kyse. Siirrytäänpä siis eteenpäin.
Brittiläinen Anathema on vuosien varrella jalostunut metallibändistä maalailevaksi progeiluksi. Oli vaikeaa kuvitella bändin toimivan aurinkoisessa suvi-illassa, joten kuin tilauksesta taivas repesi sen ainoan kerran koko viikonlopun aikana juuri tämän yhtyeen kohdalla. Hyväntuulinen laulajakitaristi Vincent Cavanagh kehui välispiikissään festarin puitteita sekä yleisön sietokykyä kovan sadekuuron alla parhaiksi mitä on kokenut ja polkaisi käyntiin A Fine Day To Exit -levyn nopeimman rallin Panicin. Odotukseni keikan suhteen oli kyseisen biisin myötä täytetty joten siirryin sadetta karkuun. Suunnaksi otettiin päälava, jossa Mustasch olisi perjantain ykkösesiintyjänä vuorossa seuraavana.
Göteborgilaisnelikon stonerinkatkuisen metallisen rokkailun on vain pakko purra livenä ja niinhän se tekikin. Laulajakitaristi Ralf Gyllenhammarin kunnioitettavan naamakarvoituksen mukaan mitä ilmeisimmin nimetty yhtye huopasi yrmäkkäällä otteella raskaamman ja rokkaavamman materiaalinsa välillä. I Hunt Alone, Black City, Bring Me Everyone ja Falling Down petasivat lopulta tietä mahtavalle meiningille, joka sai omalta osaltani kliimaksinsa kun Double Nature pärähti ilmoille. Punkbändi Grindstonen raunioista kohonnut bändi on hiljalleen saanut tunnustusta suuremmaltakin yleisöltä eikä syyttä. Niin vakuuttavaa livetyöskentelykin oli.
Mustasch ei todellakaan jäänyt etäiseksi saati kylmäksi kellekään läsnäolleelle. Vai mitä sanovat ne eturivissä olleet joille Gyllenhammar kävi kaatamassa huikkaa viskipullosta? Ja liekö ainutkertainen kokemus siunaantunut sille yleisöstä bongatulle tytölle, joka sai backstage-kutsun ohella valssata viimeistä biisiä laulajakitaristin kanssa? Tai sitten sooloa soittamaan päässeelle miekkoselle, jonka bändin nokkamies satunnaisesti valitsi yleisöstä kysyttyään ensin osaako joku kuusikielistä soittaa? Meininkiä ei siis todellakaan puuttunut ja voin varauksetta suositella Mustaschia kaikille jotka sen voivat livenä nähdä.
Illan viimeinen esiintyjä löytyi sieltä mistä homma potkaistiin käyntiin eli telttalavalta. Tällä kertaa porukkaakin oli jo huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Syykin oli selvä, eli oman kaupungin pojjaat Deathchainin muodossa. Kotimaan kermaan hiljalleen kohonnut death metal -orkesteri pisti yleisöä pähkinöiksi armotta ja alusta lähtien. Paikallisuusasteella lienee osansa, mutta varsin äänekkäät suosionosoitukset teltan yleisö antoi biisien välissä. Aivan ansaitusti niitä tulikin, sillä yhtyeen ammattimaisella otteella soitettu rankaisu potki nivusiin ja kovaa.
Liekö ollut liian kovia potkuja toimittajalle, joka kesken keikan kuitenkin poistui bakkanaalien keskeltä hiljalleen kohti kotia. Väsyneenä mutta äärimmäisen tyytyväisenä näkemästään ja kuulemastaan oli aika rojahtaa sängyn pohjalle. Voimia lauantaille ja uusille seikkailuille oli saatava. Kunhan ei vain heräisi ihan rokkikukonlaulun aikaan...
Teksti: Tomas Ojapelto, kuvat: Ojapelto ja Susanna Mäki
