Pintandwefall

Tampereen tahmalattiaisimmassa yökerhossa Doriksessa eli tuttavallisemmin Dorkassa on tässä muutaman hetken nähty vaihtelevia, hivenen akustisemmilla painotuksilla esitettyjä keikkoja. Elokuun viimeisen torstain osalta lavaliikkeestä vastasi helsinkiläinen söpöjen tyttöjen garage-yhtye Pintandwefall. Ja sitä liikettä tosiaan nähtiin PALJON, vaikka hikeä ei juuri otsille noussutkaan. Siis lavalla ainakaan.

Tehdään nyt ihan ensinnä selväksi että söpöys ei ole se syy miksi minä diggaan Pinttareita. Se ei missään nimessä tietenkään haittaa, että tytöt ovat herttaisia, aitoja ja että nelikolla on aivan omanlaatuisensa kemia touhussaan. Silti ihan ensinnä olen viehättynyt siitä ennakkoluulottomasta tavasta, jolla nelikon biiseissä yhdistyy koukut ja näkemys suoraan sanottuna naivistiseen tapaan tehdä asioita siitä huolimatta että sitä taitoa ei moiseen ehkä (vielä) ole. Koukkujahan yhtyeen usein hyvin yksinkertaisissa, lyhyissä ja suoraviivaisissa ralleissa kyllä on. Minua ei haittaa se että homma on hetkittäin hyvinkin puolivillaista. Joitakin puristeja moinen epäolennaisuus tuntuu kovasti kiusaavan. Puolivillaisuus taas itsessään ei ole söpöä. Mutta sitäkin voi käyttää tyylikeinona.

Samanhenkinen kokeilu ja ennakkoluuloton itsensä peliin laittaminen leimasi myös Doriksen akustista ja istumapohjalta soitettua keikkaa. Rumpali Iiti alias Tough Pint oli mm. ensimmäistä kertaa kitaran varressa. Nelikolla oli käytössään luvuton määrä instrumentteja kazoosta ja viulusta aina quiroon ja synarumpukoneeseen. Hilpeintä seurattavaa oli rumpalointi John The Seahorsessa, jossa setti rakentui baarijakkaralle asetetusta tamburiinista, yhdestä minipellistä ja matkalaukkubassosta. Ja kaikki soittivat tietysti kaikkea, eikä rokkiposeerausta unohdettu.

Pientä horjumista ja kompastelua moinen ahtaus, moni-instrumenttisuus ja kokeilevuus tietysti aiheutti. Silti ensimmäistä kertaa valkoisiin naamioihin sonnustautuneen neitonelikon liikehdintää oli hauska seurata eikä vahinkoja loppujen lopuksi lavalla tapahtunut yhtään niin paljon miltä alussa näytti mahdolliselta. Ihan ensimmäiset kappaleet nimittäin menivät mahdollisimman paljon päin seinärappausta. Kitarasta ei kuulunut mitään, laulut olivat aivan luokattomassa balanssissa eikä homma meinannut oikein millään lähteä rullaamaan. Miksaajalla riitti kiirettä. Sen verran hoppua mm. lavalta tipahtaneen monitorin asettelussa piisasi myös myöhemmässä vaiheessa, että lattian etuosaan keikkaa seuraamaan asetetut posliinilemmikitkin saivat kyytiä.

Vaikeuksia siis oli. Silti harvalla yhtyeellä riittää yhtä paljon pokkaa ja uskomista omaan juttuun kuin Pinteillä – ei nimittäin haittaa, vaikka menisi pieleen. Mokia ei jäädä murehtimaan vaan keskitytään menemään eteenpäin. Pikkuviat kuitataan naurulla. Kommentti: �ei meidän normaalitkaan keikat suju vähemmällä säädöllä� on yksinkertainen totuus. Tosin sähköisessä rokkipotkussa haparoinnit ja mokat on paljon helpompi paikata kuin tällaisessa hiljaisemmassa ja monipuolisemmassa tekemisessä.

Vaikka monen ensimmäisen levyn kappaleen kohdalla akustisempi kokeileminen söi hiukan parasta terää, oli myös monia sekä uusia että vanhoja sävellyksiä, joita uusi ilme puki hyvin. Esimerkiksi hienosti stemmoilla koristellut Saara(?) ja Sex Song nousivat esiin. What Is Shark pisti myös hyvin, Agentina taas oli yksi niistä jotka jäivät hiukan kakkosrooliin Doris-sovituksissa. Samoin Somewhere I´d Be Worshipped. Kaiken kaikkiaan Pintit olivat Dorkassa kohtuullisen valloittavia, vaikka aika paljon oli kieltämättä myös homma hakusessa. Olisi mielenkiintoista nähdä vastaava keikka vaikkapa kymmenen keikan rutiinin jälkeen. Silti tältäkin pohjalta voi todeta, että kyllä Pintandwefalliin uskaltaa luottaa myös akustisissa olosuhteissa.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo