Jyrock - lauantai

Jyrockin lauantai käynnistyi Desibeli.netin Antti Hurskaisen (jatkossa AH) ja Ilkka Valpasvuon (jatkossa IV) osalta Cats On Firen kiivetessä alakerran lavalle Jaakko Eino Kalevin surkean juonnon siivittelemänä. Turkulaiskuusikko ei hörhöilystä välittänyt, vaan tarjoili lievästi kohmeiselle festariyleisölle heleän paketin brittihenkistä kitarapoppiaan. Cats on Fire henkilöityy lavalla erittäin vahvasti kitaristi-laulajaansa Mattias Björkasiin, jonka itsevarma habitus kantoi helposti keikan alusta loppuun. Miehen etäisen lasittuneessa katseessa yhdistyvät Morrissey ja Christopher Walken – brit wit ja salaperäinen uhkaavuus. Suomi on semirappioituneiden mollirocktähtien luvattu maa, jonka pieniin piireihin Björkasin nokkava olemus tuo eksoottisen tuulahduksen. Itse musiikkiin kaipaisi vielä muutamia todellisia täysosumia, pari kultaista kitarapopsingleä tukemaan jo valmista muotokieltä. (AH)

�Miten tää on näin hevi?� pohdiskeli Anssi 8000 ääneen kitarasoundinsa rujoutta. Maria Stereon täydentämä sahalahtelaisduo jutusteli muutenkin kappaleiden välillä mukavia luoden Ilokiven yläkertaan leppoisaa tunnelmaa. Pääosassa oli kuitenkin avioparin karunkaunis musiikki, joka tosin uhkasi paikoin käydä hiukan monotoniseksi. Joka tapauksessa soundeista siis ainakin löytyi potkua, ja onhan duo soitinvirityksineen lavalla hyvin omaperäinen näky. Ajoittaiset takkuilut rytmeissä tuntuivat nekin lopulta kääntyvän garage-estetiikan eduksi. Keikan kohokohtia olivat Marian voimakkaat lauluosuudet. Eye Of An Animalin päätteeksi Anssikin kumarteli vaimonsa suuntaan vaikuttuneena tämän tyhjentävästä tulkinnasta. (AH)

Alakerrassa lavalla nousi pietarilainen Messer Chups - kolmihenkinen rockabilly-rautalanka-surf-yhtye suoraan kauhuelokuvamaailmasta. Vampiramaisen basistinsa Zombie Girlin kuuman habituksen vangitsemana tuli seurattua yhtyeen soittoa kauhukatalogi-taustakuvineen jonkun aikaa, mutta todelliseen jalannostoon yhtye ei meikäläistä saanut jostain syystä houkuteltua. Vanha mies, huono kunto? Vai kenties vielä jonkinlainen biisillinen hurmos-koukku kokonaisuuteen lisää? (IV)

Jonkinlaiseksi yllätysesiintyjäksi Jyrockin lauantai-iltaan oltiin päädytty haalimaan Risto, joka esiintyi täyteen ahtautuneelle yläkerralle ilman bändiään. Vaikka Ylihärsilän lavakarismaa tuskin kukaan voi kieltää, ei esitys tällä kertaa juuri vakuuttanut. Useat sovitukset huusivat taustalleen rytmiryhmää. Paikoin kappaleista jäi käteen suorastaan halpamainen vaikutelma – kuin bändin soitto-osuudet olisi vaiennettu mute-nappulalla. Toisaalta muutamia biisejä sooloformaatti palveli hyvin. Esimerkiksi Levy-yhtiön jätkät tarjoiltiin surisevana punkboogiena, eikä Putoan kaivossa ainakaan menettänyt arvoaan. Riston valjuuteen vaikutti osaltaan myös mahdollisimman epäsopivasti valittu esiintymisajankohta. Nousuhumalainen väkijoukko mölysi hiljaisempien kohtien yli, äänekkäämmät vedot taas puuroutuivat. Tästä voi myös syyttää kehnoa tilavalintaa. Soolo-Ristosta saisi luultavasti enemmän irti intiimimmässä pubissa, tai ehkä pikemminkin pienehkössä konserttisalissa. (AH)

Samaan aikaan toisaalla… Terassin teltassa aloitti rutkasti myöhässä kotimainen Dinosauruxia, Sannan synalle ja Emilian äänelle rakentuva duo. Yhtyeen musiikki ei kyllä tuolla aika nopealla katsauksella kuulostanut sen enemmältä kuin halvalta Björk-kopiolta elektrokääreissä. Soitto itsessään jumitti ihan kiinnostavasti, mutta Emilian äänenkäyttö ei ainakaan ulkoteltan huuruissa iskenyt. Kokeellisen elektro-humistelun saralla kaksikko on toki kotimaassa aika erikoinen tapaus, mutta vielä en vakuuttunut.

Seuraavan session aikaan yläkerrassa soittivat aika lailla päällekkäin vauhdikasta ja tanssi-imuista indierockia soittava The Nancy Wha ja terassiteltan villinnyt akustisen punkin airut Jaakko & Jay. Vuonna 2005 perustettu helsinkiläinen Nancy Wha osasi poseerata ja pistää tanssijalkaa liikkumaan. Biiseissä oli myös hyvää koukkua, vaikka mitään legendaarista ei ehkä vielä kuultukaan. Mutta meininki oli mitä parhain. Ja sitä samaa se oli myös terassilla, jossa riehakkaan iloinen huuto-punk sai jopa pienen mutta sitäkin innokkaamman pitin muodostumaan lavan eteen. Ollin riisitikut taisivat taas saada kyytiä, vaikka enpä teltan takaa nähnyt muuta kuin Jaakon iloisen pomppimisen akustisen kitaransa kanssa. Josta tottakai katkesi kieli jo ekan kappaleen aikana. Näin. (IV)

Venäläinen Dolphin vastasi illan synkimmästä esityksestä. Andrej Lysikovin luotsaama elektrokaksikko vyöryi alakerran yleisön kimppuun suunnattomalla äänenvoimakkuudella ja tylyllä voimalla. Postpunkin etäisyyttä, teollista kolinaa, jäätynyttä Depeche Modea. Esitys oli kokonaisuudessaan vaikuttava, vaikka venäjän kielen taitoni ei riittänytkään selvittämään lakonisten vyörytysten sisältöä. Suuntia pystyi hieman päättelemään taustavideoista, joissa esiintyi mm. kone-elimistöin varustettuja torsovauvoja.

Hieman toisenlaista paatosta oli yhden maissa vuorossa yläkerran lavalla, jonka päätösnumerona toimi Joensuu 1685. Keikka käynnistyi hapuilevalla ja alitempoisella versiolla Nothingnessista, jonka aikana kolmikko tuntui vasta hakevan tuntumaa. Kappale kappaleelta ote kuitenkin tiivistyi. Esimerkiksi (You shine) Brighter Than Light nousi jo hamuamiinsa korkeuksiin, eikä vähiten Mikko Joensuun antaumuksellisen laulutulkinnan vuoksi. Urkujensa äärellä naukunut mies toi intensiivisyydellään paikoin mieleen 60-luvun lopun sähköistyneen Bob Dylanin. Erikoinen yhteensattuma koettiin kun myös Joensuu 1685 versioi perjantaisen Kim Curlyn tapaan Bruce Springsteenin I´m On Firen. Mikko luonnehti kappaletta parhaaksi, jota ovat koskaan soittaneet. Hypnoottiseen Crystal Lightiin päättynyt keikka taisi lopulta kuin varkain nousta Jyrockin tasokkaan lauantain kruunuksi. (AH)

Mutta illan tanssihurmaa se ei kuitenkaan päättänyt. Alakerrassa oli vielä tarjolla Helsingin letkeät ska-herrasmiehet The Valkyrians. Debyytti-levy High & Mightyn annista oli laajennettu mukavasti kohti uusia tuulia, joita saanemme ihan levytetyssäkin muodossa kuulla syssymmällä. Toki klassikoilla juhlittiin tutusti myös, 54-46 Was My Number ja niin edelleen. Kokonaisuutena Valkyyrien ratsastus oli aika letkeää ja reggaehtavaa, Angsterin kätellessä tutusti etummaisia rivejä ja heiluttaessa nyrkkiä vimmatusti. Bändin parhaita puolia onkin sen letkeys ja juurevuus, vaikka kokoonpanossa ei olekaan esimerkiksi torvia. Mr. Moonheadin koskettimilla on siitäkin johtuen iso rooli soundissa. Aika loppui biletykseltä hiukan kesken, eikä I Don´t Want To Go Home Now:takaan kuultu kuin hiukan alusta, kiivaiden pyyntöjen jälkeen. Oikein toimiva päätös kekkereille. (IV)

Teksti: Antti Hurskainen ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo