Scandinavian Music Group

Vaikea uskoa ja hullulta tuntuu, mutta totta se on: Ultra Bran raunioille kasattu Scandinavian Music Group on tuoreimman Palatkaa Pariisiin! –albumin myötä luonut julkaistujen levyjen mittapuulla pidemmän uran kuin emoyhtyeensä. Samalla hitaasti kehittynyt bändi on paitsi paisunut, myös löytänyt oman tyylinsä.

Epäilemättä oli hieno tunne bändin jäsenille nousta tukkoon myydyn Yo-talon lavalle – sille samalle, josta SMG:n keikkaura alkoi yli seitsemän vuotta sitten. Sitä muisteltiin Tampereella yhtyeen ensimmäisen singlen Minne katosi päivät muodossa. Ajankulusta kertoi myös se, että alkuperäisen U2-henkinen rokkikimara oli sovitettu oivasti bändin nykyiseen akustiseen kantrimuottiin.

Siihen ihan vanhimman menneisyyden osuus sitten jäikin, lukuun ottamatta samaan tyyliin puristettua 100 km Ouluun –pikkuhittiä viiden vuoden takaa. Karkeasti kun voidaan sanoa, että SMG:n nykyinen ilmaisumuoto sai hitaan, mutta varman alkunsa syksyn 2004 akustisella kiertueella. Sitä seurannut Hölmö rakkaus, ylpeä sydän –pitkäsoitto (2006) oli nyt myöhemmin tarkasteltuna selkeä vedenjakaja-albumi. Kyseiseltä levyltä kuultiin sekä akustisesti herkistelevä Valmis että uutta ja vanhaa SMG:tä maukkaasti yhdistelevä nimikappale.

Ilta painottui kahden viimeisimmän levyn kantrifolk-sävyihin. Näkökulmasta riippuen joko kepeän surumielisyyden tai puhdistavan melankolian oivallisimmillaan kiteyttävä bändi on seitsenhenkiseksi pursutessaan löytänyt aimo annoksen sävyjä. Akustisten ja sähköisten kitaroiden, banjon ja steel-kitaran ja ties minkä herkulliset vuoropuhelut maalaavat pinnan niin rauhallisemmalle tunnelmakuvaukselle kuin räväkkäämmälle rokkijytinällekin.

Uuden albumin elokuvallinen Casablanca, Näin minä vihellän matkallani ja Huutelen pimeään olivat vaikeudet voitoksi kiepsauttavia silmänkääntö-pop-helmiä puhtaimmillaan. Vastapainona muistutettiin encoressa kitaristi Joel Melasniemen ja laulaja Terhi Kokkosen kaksin esittäminä, että Lopulta olemme kuitenkin yksin. Vaikka Kokkosen sisko Pauliina on tuonut voimallista räväkkyyttä lauluun, SMG:n nousu tähän pisteeseen on pitkälti Melasniemen sävelkynän ja Terhi Kokkosen tekstien huiman kehityksen ansiota.

Live-tilanteessa on ihailtavaa nähdä, miten vilpittömästi ja jopa hiukan hämmentyneesti Ultra Bran kanssa kaiken mahdollisen saavuttaneet esiintyjät iloitsevat edelleen yleisön reaktioista kappaleiden loputtua. Se on piirre, jota ilman SMG:n kanssa tavallaan alusta aloittaneet muusikot tuskin olisivat jaksaneet odottaa isompaa suosiota näin montaa vuotta.

Yksi jupinan aihe pitää kuitenkin nostaa esiin. Miksi pienistä sävyistä suureksi kokonaisuudeksi rakentuvaa kantrihenkistä folk-rockiakin on pakko soittaa niin kovaa? Vaikka sointi on iso, sen vahvuudet ovat jossain ihan muualla kuin volyymissä. Antti Lehtisen rummut ja Anssi Växbyn basso murhasivat turhan usein ihan suotta alleen muita soittajia ja soittimia. Kielisoittimien dialogit olisivat kuiskutelleet paljon herkullisemmin, mikäli kokonaisuus olisi soinut hiukan pienemmällä äänenvoimakkuudella.

Teksti: Heikki Väliniemi