Portugal. The Man (USA), Cosmobile

Juhlittavaan murrosikään kirinyt, rockzine Sue on muistuttanut merkkipäivistään ympäri vuoden hyvän musiikin parissa. Kinkerit ulottuivat Reuna-Suomen tuulisilta turuilta myös Sydän-Suomeen Tampereelle, jolloin synttärimusiikista vastasivat yhdysvaltalainen Portugal. The Man ja illan avannut kotimainen Cosmobile.

Pitkänlinjan suomalainen rock-perinteitä kunnioittava Cosmobile, kiersi illan pääesiintyjän mukana Helsingin ja Turun kautta Tampereelle. Illan setti mentiin raaoilla ja karskeilla soundeilla, vaikka yleisöä ei ollut nimeksikään. Yhteensoitto toimi kohtalaisen hyvin, mutta soundit saivat yhtyeen kuulostamaan liiankin kellaribändiltä. Tuomas Palosen ääni kutitteli mukavasti Jack Whiten tuotannoista tutuksi tullutta lauluääntä, soiden kuitenkin raaempana.

Musiikkillinen skaala liikkui pitkälti punknewwaverälleistä perinteiseen rockmättöön modestmousemaisella otteella. Viimeisenä kappaleen kuultiin Ghost Town, joka ei kuitenkaan nimestään huolimatta malaillut aavemaisia maisemia, vaan oli muiden kappaleiden tapaan aikamoista rallia. Kappaleen jälkeen noin seitsenhenkinen massa sai taputettua bändin takaisin lauteille encoren ajaksi. Bändin itsensä mukaan, Tampere oli ensimmäinen kaupunki joka näin teki. Eli arvostusta yhtyeelle löytyi, kuin myös itse illan pääesiintyjälle.

Portugal. The Manin aloitus ei olisi voinut olla parempi. Church Mouth –levyn nimikkobiisin riffi ja armoton paukutus laukaisi ilmaan mielettömän sähköjännitteen, josta miehet jatkoivat suoraan coveriin. Vaikka kappale ei ollutkaan ilmeisin veto, Harry Nilssonin One toimi loistavana kontrastina alun mätölle. Kun kehuin keikan jälkeen miehiä vedosta, kosketinsoittaja kertoi että hänelle tullaan useimmin mainitsemaan Three Dog Night ja Aimee Mann kuin Nilsson. Faktat oikeiksi ihmiset!

Omasta materiaalistakaan ei miehillä ole puutetta. Viime vuonna julkaistu Censored Colors, (jolta kuultiin Onen jälkeen tyylikäs Lay Me Back Down) ei ole edes ehtinyt vanhentumaan, kun yhtye on jo pukkaamassa uutta levyä ulos ensi kuussa. Vaikka kehitystä tapahtuu jatkuvasti ja jokaisella levyllä pystyy kuulemaan erilaisia kokeiluja, on porukan tuotanto vahvan johdonmukaista. Keikalla bändin sekoitus rockia, bluesia ja psykedeliaa olisi toiminut jo itsessään, mutta välillä mukaan heitettiin dub- ja reggaemausteita.

Yhtyeen pienoinen hitti ja yleisön suuri suosikki, Bellies Are Full sai keikan parhaat jamit aikaan. Laulaja ennakoi jo edellisessä kappaleessa biisin riimejä joka loi oivan siirtymän. Särökitara kailotti ja rummut raikasivat. Kosketinsoittaja siirtyi ajoittain myös takomaan lattiarumpua, joka teki rytmin takomisesta jumalten vasaroimista. Todellista bluestuuttausta, joka on ehkä yhtyeen tärkein valtti!

Bluesin lisäksi psykedelia ja 70-luvun vaikutteet ovat erittäin läsnä yhtyeessä. Eräässä kappaleessa pystyi melkeinpä kuulemaan happosuodatettua Hotel Californiaa ja ajoittain yhtye yltyi Deep Purplen ja King Crimsonin kaltaiseen progevääntöön. Muutamaan otteeseen kolmikko kokoontui rumpalin ympärille selin yleisöön päin, mutta energiataso vain kasvoi. Vähäisistä välispiikeistä huolimatta yhtye otti tilan ja harmittavan harvalukuisen yleisön loistavasti.

Pääjehu, norjalaisen mäkikotkan näköinen John Baldwin Gourley takertui kitaraansa koko keikan ajaksi eikä paljon nostanut katsetta etuhiustensa takaa, mutta läsnäolo oli silti äärimmäinen. Miehen upea, hieman androgyynisen korkea lauluääni rikkoi kitaravallit ja paukematot tyylikkäästi. Rytmiryhmä oli perinteinen karvakopla hikipantoineen ja koskettimien takana hääri Ryan “Ray Manzarek Jr.” Neighbors, joka omien sanojensa mukaan saa enemmän vertauksia Napoleon Dynamiteen. Merkillisesti lavalla oli myös taustaverhojen kupeessa kosketinsoittajatyttö, joka ei kuitenkaan paljon vaikuttanut kokonaisuuteen.

Läpi keikan yhtyeen energia ja dynamiikka oli aivan uskomatonta. Mikä sen sitten tekee? Mikä oli ratkaiseva ero ensimmäisen ja toisen yhtyeen välillä? Enemmän valoja ja savua, ulkomaalaisuusefekti vai mikä? Oli mikä oli, niin kokonaisuus toimi. Keikka ei edes kärsinyt vähäisestä yleisömäärästään pahemmin, koska läsnäolijat saatiin koukutettua musiikkiin joka solua myöten. Myöhemmin Klubi alkoi täyttyä hieman enemmän kun samaan aikaan toisaalla massat varastanut Morrissey lopetti. Jälkipelit jatkuivat kuumana ja aikaiseen aamuun.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä