26.06.2009
Tampere Areena/Tampere
Brittiläinen, rikollisen yliarvostettu kitarapop-bändi The Smiths oli ilmiönä eräänlainen 1980-luvun Velvet Underground. ”Seppien” vaikutusvallan ansiosta saarivaltakunnassa ja muuallakin perustettiin bändejä, jotka 1990- ja 2000-luvuilla kiteytyivät brittipopin uutena tulemisena. Meillä oli The Crash, sumusaarilla Oasis, Blur, Suede ja myöhemmin esimerkiksi Franz Ferdinand, Keane ja lukemattomia muita. The Smiths onnistuikin viehättämään poikkeuksellisen laajaa persoonallisuuskirjoa. Rokkitähdiksi haluavat samaistuivat kitarasankari Johnny Marrin helkkyvään tyylikkyyteen, hiukan herkemmät urbaanit romantikot identifioituivat laulaja Morrisseyn runollisiin teksteihin. Näin The Smithsin perintö saattoi ilmetä mitä erilaisemmissa yhtyeissä.
Kun 25 vuotta (ja muutama kilo) The Smiths-debyyttilevyn julkaisun jälkeen Morrissey nousi sooloartistina Tampere Areenan lavalle esittämään The Smiths-klassikkoa This Charming Man, ainut mitä sen alkuperäisestä charmista oli jäljellä oli Morrissey itse. Miehen amerikanrockia räimivää taustabändiä on kritisoitu kohtuuttomasti, mutta pitää myöntää, että seppälainojen kohdalla muuten oivan dynaaminen ja tanakka orkesteri oli silloin tällöin eksyksissä. Toisaalta, kukapa ei olisi? The Smithsin edustamaa sävykästä ja herkkää kitaramaalailua pidettäisiin nykypäivänä muniin puhalteluna, joka naurettaisiin ulos niin levy-yhtiöistä kuin radioistakin.
Hapuilevien alkupalojen jälkeen toinen The Smiths-klassikko How Soon Is Now? sohi jo hiukan siihen suuntaan mitä tuleman pitää. Kun uuden Years of Refusal-albumin avausraita Something Is Squeezing My Skull lävähti tiskiin, bileet saattoivat kunnolla alkaa. Tämän vuosituhannen rallit toimivatkin huomattavasti paremmin. The World is Full of Crashing Bores soi uljaasti ja sitä seurannut Let Me Kiss You –herkistely sai Morrisseyn tutusti riisumaan paitansa. Ja tietenkin juuri siinä kohdassa, jossa mies laulaa: ”open your eyes and you see someone that you physically despise.”
Egoistisen itseironian mestari ei tunnetusti (ja onneksi) päästä fanejaan helpolla. Välillä hiukan onttojen The Smiths-vetojen lisäksi miehen lottokoneesta on tälle kiertueelle arvottu odottamattomia numeroita (Billy Budd, Life Is A Pigsty, The Loop), eikä uuden albumin kappalevalinnatkaan ainakaan allekirjoittanutta täysin tyydyttäneet. Epätasaisista levyistä taiteenlajin tehneellä artistilla ei normaalioloissa olisi varaa jättää All You Need Is Men (jota on kyllä soitettu kiertueella) ja That’s How People Grow Upin kaltaisia helmiä soittamatta, mutta eipä sana normaali taida kuulua miehen sanavarastoon ylipäätään. Myös joillakin keikoilla soitetun Why Don’t You Find Out For Yourselfin puuttuminen jäi harmittamaan.
Uuden levyn materiaalista kohokohtia olivat trumpetilla meksikolaisiin sävyihin ryyditetty When Last I Spoke to Carol, musertavan kauniisti tulkittu One Day Goodbye Will Be Farewell sekä artistin hyvin kiteyttävä, varsinaisen setin päätösraita I'm OK by Myself. The Smiths-lainoista parhaiten toimivat kepeästi rullannut Ask sekä hiukan maltillisemmin sovitettu Girlfriend in a Coma. Yleisö innostui eniten vuoden 2004 You Are The Quarry –paluulevyn sinkkuhiteistä Irish Blood, English Heart ja First of The Gang to Die, jotka maestro tulkitsi koko konserttia värittäneellä tunteella ja pakahduttavalla intensiteetillä. Miehen läsnäolo teksteissään on varsinkin paikan päällä sykähdyttävää kuunneltavaa.
Morrissey on kirjoittanut koko soolouransa ajan lauluja studiomuusikoiden kanssa. Jos mies löytäisi kumppanikseen jonkun hiukan itseään pienemmän egon omaavan lauluntekijämestarin, jälki voisi olla parhaimmillaan tuhoisaa. Turvallisin vaihtoehto on tietenkin ihan kivan levyn julkaisu parin vuoden välein ja alamaisten pällistely pop-ikonin jalustalta. Valintojen maailma, Moz.
"Kuka minä olen? Tulen vuosisatojen takaa. Minulla ei ole menneisyyttä, tulevaisuutta, mitään. Minulla on vain aplodit."
On sinulla aika paljon muutakin.
Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Tiina Malinen
