06.07.2009
Like
Nikki Sixx on ristiriitainen ihminen, johon minulla on ollut aina viha/rakkaussuhde, kuten ymmärtääkseni myös Mötley Crüen jäsenillä. Tietenkään en omaa mieheen henkilökohtaista kosketuspintaa, mutta suunnaton ihailu pikkupoikana, ja tätä seuranneet massiiviset pettymykset ovat aikuisella iällä henkilöityneet nimenomaan Sixxin persoonaan. Tämä kaikki kirjoista ja lehdistä, sekä tietysti miehen omista haastatteluista luettua ja kuultua. On helppo uskoa kaikkia lähipiiriin kuuluvia ja kuuluneita, että Nikki Sixx oli ja on edelleen maailman suurin kusipää ja äärimmäisen vaikea ihminen. Fakta on kuitenkin se, että mies on samanaikaisesti sekä maailman coolein jätkä että erinomainen biisintekijä – rocktähtenä täydellinen – ylimielinen, törkeän rikas, totaalinen sika ja sankarillinen selviytyjä.
Naiset, raha, prätkät, Jack Daniels... kaikki mihin Crüe yleensä yhdistetään oli Nikki Sixxille yhdentekevää vuonna 1987. Toki ne olivat osa hänen elämäänsä myös silloin, mutta kaikki oli toisarvoista jos keskustelu kääntyi heroiiniin. Nikki Sixx vietti täydellistä elämää Suosikin ja Okej:n palstoilla miljoonineen, ja oli pikku-Villen suurin idoli Girls, Girls, Girlsin ilmestyessä tuona samana vuonna. Sain kyseisen levyn joululahjaksi, enkä voinut kuvitellakaan lahjapaperia tärisevin käsin avatessani, että täsmälleen samaan aikaan Nikki Sixxiä elvytettiin jälleen kerran los angelesilaisessa sairaalassa lähes fataalin yliannostuksen seurauksena.
Jälkikäteen ajatellen Girls, Girls, Girls on ehkä Mötley Crüen huonoin levy, eikä Heroiinipäiväkirjan jälkeen ole enää lainkaan epäselvää miksi. Heroinisti valehtelee kaikille, ajattelee vain itseään ja seuraavaa fiksiä. ”Orjuus” on täydellinen sana kuvaamaan narkomaanin elämää, ja on turha luulla, etteikö Nikki Sixx todella olisi ollut yhtä pahasti koukussa kuin kuka tahansa kadulla vispaava nistinretku – ainoa ero oli se, että Mötley Crüen ansiosta miehellä oli tonneittain käteistä. Cheap Trickin Rick Nielsen toteaa omassa puheenvuorossaan Nikkin olleen basistina parhaimmillaan – Gene Simmonsin lailla – silloin kun ei soittanut mitään.
Mikäs pahan tappaisi, ellei paha itse? Tämä on Heroiinipäiväkirjan kantava teema, lisättynä pienellä erikoisuudella: tässä tapauksessa paha elää yhä, ja voi hyvin. Nikki Sixx on Ian Gittinsin avulla saanut koottua tuokiokuvan elämästään vuonna 1987 yksiin kansiin, ja kaikki Mötley Crüen tekemisiä seuranneet tietävät missä silloin mentiin. Heroiini ja päihteet olivat kaikille bändin jäsenille tuttuja, mutta addiktioaddikti Sixx veti kirjaimellisesti kaiken överiksi. Sydän pysähtyi kahteen otteeseen (kuuluisa tapaus Andy McCoyn kanssa Lontoossa oli ensimmäinen kerta), ja mies kävi niin syvällä, että ylipäätään tämän kirjan ilmestyminen on pienoinen ihme. Teksti on kauttaaltaan varoituksen sanaa paitsi miehen omista raapustuksista, myös aikalaisten haastatteluista koostettuna. Koskettavin osuus ei edes liity Nikkiin itseensä, vaan tämän hyvään ystävään Robbin Crosbyyn (Ratt-yhtyeen tarunhohtoinen kitaristi), jonka Nikki kertoo nähneensä viimeisen kerran kerjäläisenä Hollywoodin kaduilla.
Kokonaisuudessaan Heroiinipäiväkirjaan on vaikea uskoa autenttisena dokumenttina. On yleisesti tiedossa, että Nikki Sixx on universumin kovin paskanpuhuja, mutta tarinoissa on aina totuutta vähintäänkin siemeneksi. En ole koskaan kokeillut kokaiinia enkä heroiinia, mutta tiedän kyllä tapauksia – kuten oletettavasti kaikki kaupungissa kasvaneet nykyihmiset – jotka toimivat varoittavina esimerkkeinä kemikaalien vaaroista. Tämän maallikon tuntuman perusteella minun on suunnattoman vaikea uskoa, että Nikki Sixx olisi kyennyt oikeasti pitämään päiväkirjaa tekemisistään. Epäusko itse asiassa alun alkaen esti minua tarttumasta Heroiinipäiväkirjaan, en vain uskonut että se olisi muuta kuin oman paheellisuuden alleviivaamista.
Kirjan luettuani uskallan ehkä kuitenkin hieman raottaa skeptisyyttäni. Tottakai Nikki Sixx jauhaa yhä omaa erinomaisuuttaan, mutta tämä kirja on Paha. Siitä on todella vaikea löytää mitään sellaista, jonka suhteen kirjoittaja pääsisi kehumaan itseään – ehkä eloonjäämistä lukuunottamatta. Irrallisista paperilappusista koottuna teos on hajanainen ja epäselvä, mutta raadollisen havainnollistava. Juuri sellainen kuin millaiseksi heroinistin elämän voisi kuvitella.
Tässä on myös valitettavasti kirjan selkein huono puoli. Jos Nikki Sixx ei persoonana ole mieleen, ei koko päiväkirjan kahlaaminen läpi välttämättä jaksa kiinnostaa. Vaikka heroinistirocktähden arki onkin kohtuullisen erikoislaatuista, on satojen sivujen mittainen itsesäälissä piehtarointi monilta osin liian tuskallista luettavaa. Toiston toisto onnistutaan silloin tällöin katkaisemaan jo mainitsemillani aikalaisten kertomuksilla ja muisteloilla, ja tämä pelastaa Heroiinipäiväkirjan luisumisen totaaliseen tylsyyteen. Kirjan ulkoasu on myös hieman suttuinen, vaikka tällä onkin ehkä yritetty korostaa tekstin autenttisuutta ja raakuutta. Minusta lopputulos on sekava ja hieman halvan oloinen, keinotekoinen jopa. Tämä jättää kuvan – vaikka yritän suhtautua asiaan avoimesti – että ”päiväkirjakin” voisi olla melkoisen väritetty. Jokainen arvioikoon itse.
Teksti: Ville Kuitunen, kuvat: www.myspace.com/nikkisixx
