03.07.2009
Ruissalo/Turku
Vuoden 2009 Ruisrockin perjantai alkoi Desibeli.netin toimittajien osalta vasta Mokoman keikalla. Lippujen noutaminen ja festarialueelle ajoissa pääseminen oli käytännössä mahdoton yhtälö, mutta kyllä Ruisrock hyvin käyntiin lähti Lappeenrannan thrash-viisikon avustuksellakin. Yhtyeen saama vastaanotto oli huikea, eikä aivan syyttä, sillä bändin rymistely oli varsin toimivaa. Mokoman esiintymisareenana toiminut telttalava oli myös täysin oikea paikka yhtyeelle, ja lisäsi esityksen intensiivisyyttä entisestään.
Rantalavan auringonpaisteessa tömistellyt Deathstars tuntui olevan sen sijaan täysin väärässä paikassa valkoisine maskeineen ja univormuineen. Bändi ei saanut ainakaan minusta uutta fania, sillä yhtye muistutti lähinnä epäonnistunutta Rammsteinin ja 69 Eyesin fuusiota. Bändin puuduttavassa industrial-jyskeessä ei ollut dynamiikasta tietoakaan, ja lavashow näytti enemmän huvittavalta kuin pelottavalta.
Niittylavalle sen sijaan oli omia aikojaan kivunnut maamme ykkösyhtyeiksi lukeutuva Children of Bodom. Raskaampaa musiikkia täysin vierastavana toimittajana oli turvallisempaa pysytellä hieman kauempana ja tuijottaa menoa silmät ymmyrkäisinä. Ensiluokkaisesta meiningistä ei ole yhtyeen kohdalla koskaan epäilystäkään, mutta yksi kysymys kuitenkin herää lavalle katsoessa. Minkä ihmeen takia niitä Marshallin koteloita pitää olla siellä sellainen kamala röykkiö? Onko todella niin miehekästä tuupata niitä sinne kymmenittäin läjään, kun fakta on se, että todellisuudessa niistä käytetään vain yhtä?
Yhdestä perjantain parhaista keikoista vastasi päivän kevyempään osastoon kuulunut brittiläinen The Wildhearts. 20 vuoden ikään varttunut rock-yhtye oli varsin vetreässä kunnossa, eikä jäähdyttelystä ollut tietoakaan. Rankan lapsuuden ja huumehelvetin läpikäynyt keulahahmo Ginger on selväjärkisempi ja paremmassa fyysisessä kunnossa kuin lähes kukaan kaltaisensa, ja uudemmat kappaleet osoittivat, ettei miehen sävellystaitokaan ole mihinkään kadonnut. Yhtyeen punk-henkisessä rockissa ei sinänsä ole mitään uutta, mutta tarttuvat, melodiset kappaleet tekevät pesäeron moniin keskinkertaisempiin yrittäjiin. Ainoa miinus tulee siitä, ettei vuoden 1995 loistavalta P.H.U.Q. -albumilta kuultu kuin I Wanna Go Where The People Go.
Disturbed oli selkeästi illan odotetuimpia esiintyjiä, ja rantalavan ympäristö oli keikan alkaessa tupaten täynnä hyvässä juhlatunnelmassa olevia ihmisiä. Yhtyeen alkuasukasmetalli oli puuduttavaa kuunneltavaa, mutta tuntui vetoavan hyvin varsin primitiivisessä tilassa olleeseen festivaalikansaan. Bändi palkitsi fanit myös versioilla Genesiksen Land Of Confusionista ja Tears For Fearsin Shoutista.
Perjantai-illan päätöksestä piti rannan puolella huolta Maj Karma, joka vuosien varrella on tasaiseen tahtiin kiivennyt aina vain edellistä suuremmille esiintymislavoille. Visuaalisesti näyttävä yhtye kajahti yöhön sellaisella asenteella, että Ylpön toisinaan hieman paperin laidan yli kirjoittava sanakynäkin unohtui kuin edellisyön paha uni, eivätkä eturivin keesipäiselle tytölle annetut rakkaudentunnustuksetkaan kaikessa mauttomuudessaan tuntuneet missään. Korkealla esiintymislavallaan möykkäävä orkesteri sai kappaleensa vaikuttamaan iskeviltä ja poikkeuksellisen hyviltä, vaikka ne eivät aina päivänvalossa sitä olisikaan. Ehdottomiin suosikeihin kuuluva Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on silti jokainen kerta hieno kokemus, eikä Ylpön karismaa voi koskaan olla liikaa ihmettelemättä. Tälläkin kertaa miehen todetessa rauhallisesti Ukkosen aikana sanat hukatessaan: ”Mennään tätä säkeistöä vähän. Mä sain just kiinni. Eihän meillä oo kiire minnekään?” oli vain hymyiltävä ja myönnettävä, että yleisönsä tuo mies kyllä osaa ottaa oli tilanne sitten mikä tahansa.
Jäljellä oli enää perjantai-illan viimeinen koitos, Slipknot. Kamaliin maskeihinsa sonnustautuneet miehet rähisivät Niittylavalla siihen malliin, että parempi vaihtoehto oli vain jättää moinen meininki asian osaaville ja lähteä ajoissa lätkimään. Valinta osoittautui hyväksi siinä vaiheessa, kun muistikuva festivaalialueen poistumisreitistä oli täysin hämärän peitossa. Tuntien harhailun jälkeen löytyi bussi. Slipknot-fanit olivat ehtineet sinne ensin.
Jatka tästä Ruisrockin lauantaihin.
Teksti: Nunnu Koskenniemi ja Tommi Saarikoski, kuvat: Koskenniemi ja Elias Saura
