14.09.2009
LIKE
Joel McIverin kirja Slayerista (suom. Ilkka Salmenpohja) saattaa tuntua tutulta, jos on lukenut miehen aiemman teoksen Metallicasta (LIKE 2005). Teokset voisivat itse asiassa olla sisaruksia. Molemmat yhtyeet ponnistavat suunnilleen samalta alueelta sekä suunnilleen samasta perinteestä ja toisesta tuli hyvin iso, toisesta vähän pienempi. Samankaltaisuus ei kuitenkaan johdu yhtyeiden verrattavuudesta, vaan siitä että ne on kirjoittanut tai pikemmin kaavoittanut McIver.
Ensiksi oli ihmisiä, joista muodostui yhtye, jotka kiersivät ja jotka tekivät levyn, jossa oli kappaleita ja mahdollisesti tässä välissä oli jokin videokin, kunnes oli taas aika kiertää jne. Tässä on kirjan peruskaava. Tätä toistetaan suunnilleen yhtä monta kertaa kuin Slayer on jotain levyntapaista julkaissut. Olisi naiivia väittää, ettei keskivertoyhtyeiden elämä noudattaisi suunnilleen tuota samaa kaavaa, mutta myös typerää uskotella kenellekään, että se olisi hyväkin peruste kirjoittaa kirja samalla tavalla.
Ross Halfinin sanat ”Slayer ei koskaan muutu, eikä mikään horjuta sen asemaa. Kuulija tietää aina mitä saa”, pätee hyvin myös tähän teokseen: kun on lukenut ensimmäisen neljänneksen, tietää mitä jäljellä olevat 75% teoksesta sisältää – etenkin jos yhtye ja sen tekemiset ovat tuttuja. Slayerin tunteville kirjassa on hyvin vähän mitään sellaista, jota ei voi omin korvin tai silmin havaita (McIver mm. käyttää hämmentävän suuren osuuden kirjasta kertoakseen mitä levyjen kansivihoissa lukee ja näkyy – havainnollista, mutta turhaa sivuntäytettä). On esillä toki muutakin kuin levyjä, mutta harvassa ovat ne hetket, jolloin tuntee lukevansa jotain mitä ei netin avulla voi tarkistaa.
Lukukokemusta ei paranna se, ettei synny sellaista hetkeä, jolloin todella odottaisi mitä seuraavaksi tulee. McIverin tapa rakentaa teos kaavamaiseksi selvitykseksi ei erota teosta Metallica-kirjasta, mutta jälkimmäisessä on ainakin se etu, että Metallican tehtyä Spinal Tapin tarpeettomaksi, on tarjolla paljon niin loistavaa materiaalia, ettei edes kaavamainen kirjoittaja voi sitä pilata. Josta päästääkin seuraavaan asiaan: McIverille Slayer on oikeassa ja parhaimmillaan silloin, kun se soittaa nopeaa ja brutaalia thrashia. Kaikki muu on hukkaanheitettyä lahjakkuutta, koska yksikään biisi, joka ei kuulosta siltä kuin se olisi voitu tehdä 80-luvun puolenvälin aikoihin, ei ole hyvä. Ottamatta kantaa siihen, miten hyvä Slayer on hieman hitaampana tai edes vähän erilaisena, täytyy ihmetellä kuinka muutosvastainen McIver voi olla. Joku kun saattaisi kutsua yhtyeen musiikillisen annin muuttumista kehittymiseksi. Mutta toisaalta: samaa samanlaisuuden ylistämistä McIver toteuttaa itse, joten johdonmukaisuuden puutteesta miestä ei ainakaan voi moittia.
Kirjasta muodostuu yhtyettä tuntemattomille kattava infopaketti yhtyeen levyistä, biiseistä ja kiertueista sekä sen kohtaamista vastoinkäymisistä. Se ei kuitenkaan houkuttele lukemaan ihan muuten vaan, kiitos rakenteensa, eikä sillä hirveästi ole tarjota niille, jotka ovat yhtyeen taivalta seuranneet. McIver on siinä määrin kokenut ja ammattitaitoinen toimittaja, että hänen pitäisi tietää että paskasti kasattu kirja kiinnostaa suunnilleen yhtä paljon kuin Slayerin covervedot. Tekijän puolustukseksi on kuitenkin lisättävä, että yhtye varjelee yksityiselämiään siinä määrin, ettei tehtävää ole tehty helpoksi. Rakennetta olisi kuitenkin kannattanut miettiä kahdesti, koska nyt luiden päällä on kovin vähän lihaa, ja se on ainakin omalla kohdallani edellytys sille että kirja toimisi muutenkin kuin jäsentelemättömänä hakuteoksena. Sääli, koska tietoa kirjassa riittää.
Teksti: Jani Ekblom
