Yrjänä: Päiväkirja 1995 - 2008. Taiteesta ja elämästä

Johnny Kniga

Perinteisesti päiväkirjoja on ollut tapana julkaista kuolleilta suurhenkilöiltä. Rockin saralla esimerkiksi edesmenneen Kurt Cobainin yksityisiä pohdintoja on toimitettu asiasta kiinnostuneiden iloksi. Kotimaisessa taiteessa Kalervo Palsan ja Pentti Saarikosken kaltaisista persoonallisuuksista on mahdollista tavoittaa lisäsävyjä julkaistuista päiväkirjoista. Valtakunnan virallinen rockmystikko A. W. Yrjänä ei kustantajansa kanssa malttanut odotella viikatemiestä, vaan tarjoilee nyt lukijoilleen jykevän annoksen yksityisyyttään pyrkien samalla vaivihkaa kiilaamaan suurmiessarjaan. Tervettä itseluottamusta.

Liki 500 sivun mittainen möhkäle käynnistyy vuodesta 1995, jolloin Yrjänän luotsaama CMX oli jo luonut Aura kaltaisen merkkiteoksen, muttei vielä myynyt platinaa. Bändin taiteellinen kukoistus ei kuitenkaan juuri näy alle vaille kolmekymppisen Yrjänän merkinnöissä, joissa uidaan runouden ja olemisen ongelmien syvissä vesissä. Rock’n’roll on tähän verrattuna pelkkää puurtamista ja tuntuu vertautuvan jokapäiväisten asioiden hoitoon. Yrjänä keskittyy pohtimaan ja luomaan runoilijaidentiteettiään kokien jatkuvasti syviä pettymyksiä taiteelle omistautumisen pyörteissä. 90-luvun puolenvälin merkinnät ovat paikoin tukehduttavan pateettisia, mutta toisaalta niistä huokuu inhimillistä epävarmuutta ja intohimoa.

Ekelöf, Tarkovski, Akvinolainen, Bloom, Lorca – listaa voisi jatkaa liki loputtomiin. Kirjallisuuden, filosofian ja elokuvan uranuurtajat ovat Yrjänän ystäviä, joiden töitä ja ajatuksia ruoditaan päiväkirjan sivuilla hengästyttävän paljon. Enimmäkseen taidepohdinnat eivät ole kovinkaan informatiivisia fanimaisuudessaan, mutta pääasiassa ne kertovatkin merkitsijästä itsestään. Lähipiirin ihmisistä eniten palstatilaa saa luonnollisesti puoliso Kikke Heikkinen, josta Yrjänä kirjoittaa läpi vuosien rakastavaan ja kunnioittavaan sävyyn. Myös yhdessäelon intiimejä puolia kuvataan, mutta kiitettävän hillitysti. Oman lukunsa sen sijaan muodostavat tarkat ja lennokkaat kuvaukset nähdyistä unista, joissa liikutaan Yrjänän taiteesta tutuissa maisemissa: mystiikkaa, väkivaltaa, seksuaalisuutta ja hirviöitä ei säästellä.

Vuosituhannen vaihdetta kohti edettäessä CMX:n suosio kasvaa kasvamistaan ja Yrjänän esikoisrunokokoelma Arcana (1997) näkee päivänvalon. Vaikka elitistinen jokapäiväisyyden halveksunta jatkuu yhä, tulee Yrjänä myös huvittavan tarkasti luetelleeksi levyjen ja runokokoelmien myyntilukuja, sekä keikkojen yleisömääriä. Poikamaisia ja täysin luontevia innostumisia seuraa yleensä pikainen paluu ruotuun, eli metafysiikkaan ja vuosisatojen taakse. Rocksäveltäjäksi Yrjänä puhuu hämmentävän vähän bändeistä ja musiikkikulttuurista. Ja kun joskus puhuu, käy se tähän malliin:

Laitan levyn soimaan. Queens of the stone age. Vuoden parhaita levyjä. Huumori ja ahdistus tungettuna samaan jatkumoon. Jotain uutta siis. Mutta ei mitään Shakespeareen verrattuna, kuten ei mikään. (17.10.2002, s. 217)

Mitä lähemmäs nykyhetkeä tullaan, sitä itsevarmemmiksi ja monella tapaa tasaisemmiksi kirjaukset muuttuvat. CMX:n paisuttua vaihtoehtobändistä instituutioksi alkaa Yrjänäkin tunnustaa bändin arvon. Esimerkiksi pohdinnat Aionin (2003) suuruudesta lipsahtavat jo karkean ylimielisyyden puolelle. Hapuilevasta ja synkästä runoilijasta kuoriutuu vuosien myötä omakotitaloasuja, joka nauttii täysin siemauksin Pilates-harrastuksestaan ja spekuloi isällisesti mahtavatkohan CMX:n kitaristit Janne Halmkrona ja Timo Rasio palata työkunnossa laivamatkaltaan. Siinä missä 90-luvulla Yrjänä välttelee ajankohtaisten aiheiden käsittelyä, tulevat esimerkiksi Irakin sota, Kauhajoen koulusurmat ja Paavo Haavikon kuolema läpikäydyiksi. Aikuisajan toistuva teema on myös ikitaiteilijalle tyypillinen viha journalismia kohtaan. Yrjänä ilmoittaa suureellisesti, ettei toimittajilla ole edes edellytyksiä ymmärtää hänen taidettaan. Omassa erinomaisuudessa ähöttämisen taustalta on toisaalta aistittavissa lievää hätääntymistä luovuuden kuihtumisesta ja vanhenemisesta yleensäkin.

Päiväkirja 1995 - 2008 on kohtuuton julkaisu, joka luonnollisesti palvelee parhaiten A. W. Yrjänän fanaattisimpia kannattajia. Massiivisuus ja jankkaava rytmi tekevät lukukokemuksesta maallikolle enimmäkseen liian rasittavan. Toimitettunakin päiväkirjateksti muistuttaa tämän tästä, että kyse todella on itsestä, itselle ja itse tehdyistä merkinnöistä, ei julkaisuun suunnatusta tekstistä. Ronskimpi materiaalin karsinta olisi tehnyt teoksesta iskevämmän ja nostanut hienoimpia pyörittelyjä selvemmin pintaan. Joka tapauksessa nämä sadat ja taas sadat merkinnät tarjoavat mahdollisuuden ymmärtää laulujen ja runojen takaista Yrjänää entistä paremmin.

Jos meillä nyt on siihen edellytyksiä.

Teksti: Antti Hurskainen, Yrjänän kuva: Jukka-Pekka Litja