Tie Damaskokseen: Kauko Röyhkä ym.

Tie Damaskokseen -kiertueen neljä tiernapoikaa kutistui kolmeen itämaan tietäjään, kun Samae Koskinen jäi pois sairauden vuoksi. Itämaisuuskin on tietysti suhteellista, mutta Tampereelta katsottuna artistien paikkakunniksi profiloituneet Oulu, Riihimäki ja Hämeenlinna ovat kaikki idempänä. Toki oululaisuudestaan tunnettu Kauko Röyhkä asuu nykyään Turussa, mutta rappiollista länsimaisuutta tasapainottaa se, että Jarkko Martikainen kävi syntymässä entisessä DDR:ssä.

Viisaiden partasuiden omintakeisen evankeliumin alkusanat kirjoitti Matti Johannes Koivu. Puuhastellen-debyytin ajoista livemeininki oli mennyt selkeästi rempseämpään ja raivokkaampaan suuntaan. Hämeenlinnan mies avasi illan rohkeasti pitkällä uudella laulullaan, joka toi Mikko Alatalon siirtomaa-Suomen laulut jälleen lähemmäs nykyaikaa. 1960-luvun virkamiesten naiiviutta rakastavaa ja vihaavaa kertosäettä ei voinut vastustaa. Lempeä kriittisyys soljuu nasevasti Koivulta.

Tyylikkään lauluntekijän tavoin Koivu ei turhia selitellyt, mutta kappalevalinnat kertoivat omaa kieltään; lama oli läsnä. Kovat piipussa sai jopa yleisön taputtamaan rytmiä, mitä ei artistin mukaan ollut tapahtunut kuin kerran aikaisemmin, Ultramariinin kanssa Ilosaaressa vuonna miekka ja kypärä. Sopivasti uutta julkaisematonta materiaalia ja kahden soololevyn tuotoksia sekoittanut setti ei kärsinyt suurista uuvahduksista, vaikka pari keskinkertaisempaa näppäilyä kuultiinkin.

Mies pisti rokiksi kysellessään osallistujia Topi Sorsakoski –päiväänsä. Tiedä sitten oliko kohderyhmä oikea, mutta kyllähän moinen juhla pitäisi kansalliseksi liputuspäiväksi saada. Innostunut yleisö sai encorena lisää puhuttelevaa lamaa. Kiitokset-biisin pukutehtaan johtajan suulla kertoma kolmen vuosikymmenen tarina ja muutto globalisaation avittamana toiseen maanosaan kiteytti muutamaan minuuttiin enemmän kuin 100 hyllymetriä tilastotietoa aiheesta.

Koivun poistuttua lavalta oli wc- ja tupakkatauot syytä hoitaa nopeasti, sillä Jarkko Martikainen korjasi myöhässä laahannutta aikataulua aloittamalla vain pari minuuttia Koivun jälkeen. Miehen hiljattain ilmestyneen Toivo-albumin materiaaliin painottunut setti piti otteessaan, Martikaisen karisma ja tapahtumarikas tarinointi vakuuttivat jälleen kerran. YUP:n ajoilta tuttu välispiikkien "virallisuus" on vaihtunut rennompaan ja intiimimpään turinointiin, mikä tietenkin tukee herran herkkää ilmaisua huomattavasti paremmin.

Uudet laulut kirvoittivat runsaslukuiselta yleisöltä monet raikuvat aplodit, mutta keikan huippuhetket koettiin Rakkaus-levyn parissa. Jos vielä joskus koittaa se päivä, kun Rakkaus, Valssi tanssitaidottomille tai ennen kaikkea Myrsky eivät silmäkulmaan kyyneltä tuo, on aika hankkia ammattiapua. Varsinaisen setin päätöksenä kuultu haikea Kaikki me kuolemme pian sekä encoreen säästetty, jälleen ajankohtainen Joulu on juhlista pahin olivat erinomainen lopetus tunnerikkaalle keikalle. Kumma kyllä miehen repertuaariin aiemmin kuuluneita YUP-otoksia ei edes osannut kaivata - Martikainen pärjää hienosti omillaan. Pelkistetyn mies ja kitara-soitannan voisi luulla tympivän pidemmän päälle, mutta Martikainen on oivaltanut yksinkertaisuuden hienouden: jos laulu on tarpeeksi hyvä, ei muuta tarvita.

Melko pian Martikaisen jälkeen lavalle kavunnut Kauko Röyhkä tunnetaan sekä ahkerana muusikkona että myös arvaamattomana esiintyjänä. Lähes 30 vuotta levyjä ja kirjoja julkaissut mies tekee edelleen asiat oman mielensä mukaan, joten etukäteen oli turha arvuutella millainen keikka oli edessä. Setin aloittanut Paha maa määräsi selkeästi tahdin: edessä oli noin tunnin verran Röyhkän laajasta tuotannosta poimittuja lauluja, joista useimpia voi hyvällä syyllä kutsua klassikoiksi. Hyväntuulisesti kitaraansa rämpytellyt mies turisi taajaan yleisön kanssa, ottaen omaan tyyliinsä kantaa humalaisempienkin fanien huuteluihin.

Mainitun Pahan maan lisäksi nuotioversioina kuultiin muun muassa Paska kaupunki, Kanerva, Disco-Datsun, Talo meren rannalla sekä hämärällä alkuspiikillä varustettu Lauralle. Minimalistinen käsittely puki tuttuja lauluja hyvin, ja setti toimi suurimmaksi osaksi hienosti. Minimalistisuudesta ja intiimistä tilaisuudesta huolimatta Röyhkän touhu ei lipsunut liian vakavamieliseksi: miehen räkäinen naurunremakka raikui keikan aikana moneen otteeseen. Encoren myötä keikka sai kuitenkin lisävivahteita, kun Martikainen liittyi Pikku enkelin myötä soitantaan. Keikan lopuksi esitetty kiertueen nimikkolaulu sai vielä vahvistusta Koivun kauniista Rhodes-pianosta, ja komeastihan kolmen partasuun yhteisesiintyminen illan nippuun paketoikin.

”Esineet ja aikataulut jatkavat, kun olen kuollut”, lauloi Matti Johannes Koivu Yo-talon illassa. Niinpä niin. Silti toivoisi edes jonkinlaista kompromissia esiintymisaikatauluihin, kun artisteja on näin monta. Ansiokkaasti tunnilla arkikeikkoja aikaistaneen Yo-talon ”noin = puoli tuntia myöhemmin” –periaate piti tälläkin kertaa ja Kauko Röyhkä oli vasta pääsemässä vauhtiin, kun viimeisiin busseihin raahautuvat kuuntelijat valuivat kohti narikkaa.

Teksti: Aleksi Leskinen ja Heikki Väliniemi
Kuvat: Aleksi Leskinen