Osbourne & Ayres: Minä, Ozzy

Like

On ihmeteltävä kuinka tämä teos ei ole ilmestynyt jo vuosia aiemmin. 2000-luvulla Ozzy Osbourne on tallustellut itsensä ennenkuulumattomaan crossover-suosioon reality-sarjan The Osbournes myötä. TV:n vauhdittamana miehen levyt ovat myyneet kuin häkä. 90-luvun lopulla elvytetty alkuperäinen Black Sabbath on kiertänyt maailmaa useita kertoja Ozzyn soolouran rullatessa ohella. Ei siis ole vaikea arvata, että jokunenkin kustantaja on ollut Osbournen suuntaan yhteyksissä uuden nosteen tiimoilta. Hän myy, eikä tunnetusti ole vaikeasti ostettavissa. Ja tarinaa luulisi riittävän.

Nyt pimeyden prinssin autobiografia on saatu markkinoille ja myös vitkastelematta suomeksi Ilkka Salmenpohjan kääntämänä. Hiukan hämäräksi jää kuinka suuressa roolissa toiseksi tekijäksi merkitty Chris Ayres lopulta on. Viimeisillä sivuilla Osbourne kiittää häntä todeten, ettei olisi saanut järjesteltyä elämänsä tarinoita kirjaksi ilman Ayresin apua. Olettaa saattaa, että rooli on ylittänyt perinteisen toimittamisen tai ylöskirjailun. Ozzyn sairauksien ja yli 40 vuotta kestäneen narkomanian marinoiman ulosannin organisointi näinkin loogiseen muotoon on jo itsessään kulttuuriteko.

Jokainen, jolla on ennakkoon ohutkin käsitys Osbournen elämänvaiheista, osaa odottaa teokselta uskomattomien sattumusten ilotulistusta. Toistuvia reikäpäisiä toilailuja janoava lukija ei joudukaan pettymään. Lepakon pureskelu, Alamon raunioille kuseskelu, Sharon-vaimon kuristusyritys deliriumin porteilla; kaikki nämä ja lukuisat muut enemmän tai vähemmän tunnetut tempaukset tulevat läpikäydyiksi. Kompastuskiveksi muodostuu se, kuinka vähän Ozzy saa tapausten kulusta irti. Jokainen potentiaalisesti ihmishenkiä vaatinut muisto kerrotaan samalla ronskin itseironisella ja päivittelevällä otteella, eikä taustoihin tai seurauksiin paneuduta. Tuntuu kuin yli 400 sivun keston ajan rivien välistä huokuisi vain yksi ja sama - kieltämättä perusteltu - ihmetys siitä kuinka tässä vielä ollaan hengissä.

Erityisen vähän Ozzylla on sanottavaa omasta musiikistaan. Ainostaan 60-luvun lopun Birminghamiin sijoittuvissa Black Sabbathin varhaisimpien vaiheiden kuvauksissa jaksetaan hiukan avata raskaan bluesin valmistusvaiheita. Ajoilta ennen menestystä Ozzy heittää muutenkin parhaimmat ja perusteellisimmat tarinansa. Suosion ja päihdeongelman räjähdettyä käsiin alkavat myös muistikuvat pöhöttyä. Vaikka yleisesti onkin tiedossa kuinka kitaristi Tony Iommilla oli Sabbathissa musiikillisen johtajan rooli ja kuinka Ozzyn jäljittelemättömästi määkimät tekstit ovat basisti Geezer Butlerin käsialaa, on Osbournen haahuileva ulkopuolisuus jo 70-luvulla ollut yllättävän suurta. Esimerkiksi Vol 4:n (1972) kaltaisen klassikkoalbumin syntyvaiheista mies muistaa käytännössä vain rekkalastilliset kokaiinia. Lukijalle iskee toistuvasti avuttomuus: Eikö se viitsisi hiukan raottaa itse bänditoiminnan ydintä? Vai muistaako se yleensäkään muuta kuin massiivisen päihtymyksen?

Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu tekstin edetessä enemmän ja enemmän todennäköiseltä. Suhteettomaksi paisuneet huume-, lääke- ja alkoholiongelmat yhdistettyinä turvonneeseen egoon tekevät 80-luvun kuvauksesta yhtä reseptimäistä ainelistausta. Levyjä ja lapsia syntyy siinä sivussa. Sävytön sumuisuus tekee lukemisesta pahimmillaan tylsistyttävää, vaikka paikoin viljelläänkin oikein nasevaa huumoria. Toisaalta riippuvuuksien ohjaama eteneminen kuvaa täydellisesti Ozzyn persoonaa. Tämä on tarina miehestä, joka ei kontrolloi elämäänsä. Hän ajautuu. Alaikäisenä lukihäiriöistä ADHD-tapausta heittelee koulujärjestelmä. 18 ikävuoteen mennessä pikkurikollinen istuu jo vankilassa. Onnekkaiden sattumien kautta Ozzy päätyy kolmen ikätoverinsa kanssa luomaan kokonaisen musiikkityylin perusteokset. Kymmenen vuotta myöhemmin ihmisraunio potkitaan bändistä, jonka jälkeen Sharon Arden (myöhemmin Osbourne) repii tämän väkisin menestyksekkäälle soolouralle. 20 vuoden kuluttua MTV:n väki tuotteistaa pillerihuuruisesta rockvanhuksesta koomisen TV-tähden.

Absurdeista tilanteista selvinneenä ja alallaan liki kaiken mahdollisen saavuttaneena joulukuussa 62 vuotta täyttävä legenda on aiheestakin kiitollinen, jopa helpottunut. Pahin sekoilu taitaa olla jo ohi. Nykyisellään Ozzy kertoo viettävänsä aikaa kotona piirrellen ja The Beatlesia kuunnellen. Itse asiassa aivan loppumetreillä teos kääntyy sympaattisella tavalla kiinnostavammaksi verraten selväpäisen päähenkilön käydessä innokkaasti läpi tapaamisiaan kuuluisuuksien kanssa. George W. Bushin kutsuilla Ozzy tosin ratkeaa ryyppäämään, mutta Paul McCartneyn kohtaamiseen mies suhtautuu hartaalla kunnioituksella.

Minä, Ozzy kadottaa shokkiarvonsa toistoon, eikä analysoi hetkeäkään mitään. Ensimmäinen on väistämättä heikkous, mutta toinen ehtaa Ozzya. Tuon typerän vanhan ukon määrittelemätön ja paljas karisma kantaa kuitenkin tökeryydessään läpi teoksen. Ja jos lukiessa välillä turhauttaakin, kannattaa pitää taukoa ja pyöräyttää soittimessa vaikkapa Children Of The Grave tai Mr. Crowley. Katalogista ainakin löytyy kuolematonta jälkeä. Onneksi emme ole pelkästään Ozzyn muistin varassa.

Teksti: Antti Hurskainen, kuva: www.frontrowking.com/images/ozzy.jpg