04.10.2010
Stadionluokkaan nousseen yhtyeen menestystarinasta kertova pinnallinen teos lienee suunnattu nuoremmille lukijoille.
Minerva
Musen nousu rockyhtyeiden stadionluokkaan ei ole paperilla se kaikkein todennäköisin menestystarina. Itse en ainakaan olisi vuosituhannen alussa laittanut rahojani likoon sen puolesta, että avaruushenkistä progeilua metalliseen riffittelyyn ja puhdasveristä populaarisuutta sinfoniseen taidemusiikkiin yhdistelevä yhtye olisi yksi maailman suosituimmista vuonna 2010. Vaikka Muse on täysin suhteellisuudentajuton ja omalla tavallaan todella tyylitön ryhmä, on se sitä täysin rinnoin, ilman ylenpalttista ironiaa. Juuri tässä tietynlaisessa rehellisyydessä sekä virtuoosimaisissa ja mahtipontisissa live-esityksissä lienee Musen menestyksen taika. Musen matkaan pikkukylän bändistä Wembleyn villitsijöiksi keskittyy myös brittiläisen toimittaja Ben Myersin kirja Muse – vastavirtaan.
Vaikka Musen suuren suosion kausi on vasta melko lyhyt, on yhtyeestä kertovan kirjan julkaiseminen täysin oikeutettua. Tai näin voisi ainakin luulla, sillä Musesta luulisi löytyvän paljon mielenkiintoista analysoitavaa niin musiikillisesti, lyyrisesti kuin elämäkerrallisestikin. Kammottaviin ”Koululaiskalenteri 2003”-tyylisiin kansiin pakattu Muse-historiikki on kuitenkin todella pinnallinen ja jopa tylsä teos, joka tuntuu olevan suunnattu kantensa mukaisesti nuoremmille lukijoille. Ben Myers käy läpi kronologisesti Musen historiaa Matt Bellamyn, Dominic Howardin ja Chris Wolstenholmen ystävystymisestä bändin perustamiseen ja maailmanlaajuiseen suosioon, mutta löytää harmillisen vähän kiinnostavaa sanottavaa. Liki 300-sivuisen kirjan sisällöstä suurin osa on puuduttavaa "sitten Muse soitti siellä ja seuraavaksi yhtye julkaisi sen singlen, jolla oli ne ja ne B-puolet, ja sitten meni sinne studioon" -tyyppistä latelua tai typerän yksinkertaistettua opastusta musiikkibisnekseen, jossa isot levy-yhtiöt ovat ahneita ja kiertäminen ei ole aina herkkua. Kun päälle lisätään vielä epäolennaisuudet, kuten Matt Bellamyn haastattelulausunnot huumeista, paranormaaleista ilmiöistä ja salaliittoteorioista sekä Myersin outo muiden yhtyeiden pilkkaaminen ja Musen silmitön ylistys, ei voida puhua mistään klassikkoteoksesta.
Ben Myersin teoksen tarkoitus jää lopulta melko hämäräksi. Yleensä yhtyehistoriikit lienevät suunnattu faneille, jotka haluavat saada kaiken mahdollisen tiedon idoleistaan. Myersin kirja ei kuitenkaan tarjoa juuri lainkaan informaatiota, jota ei Wikipediasta löytyisi. Ei musiikin syvempää analysointia, ei sivistynyttä pohdintaa Musen suosion salaisuudesta, ei yllättäviä paljastuksia. Sen sijaan auki kirjoitettua diskografiaa, käännytyksenomaista kiihkoilua sekä hampaatonta piikittelyä ja kevyttä humoristisuutta riittää. Kaiken kukkuraksi Myers harjoittaa pahemman luokan pseudo-tiedettä: sinne tänne täysin epäloogisesti ripotellut lähdeviitteet syövät kirjalta lopunkin uskottavuuden – varsinkin kuin viitteet ovat niinkin yksityiskohtaisia kuin ”www.bbc.co.uk” tai ”www.musewiki.org”.
Myersin puolustukseksi on sanottava, että alkuperäiskielellä hänen historiikkinsa olisi luultavasti hieman siedettävämpää luettavaa. Kirjan suomennostyö on sekin nimittäin kehnoa. Suomennetuissa musiikkikirjoissa tämä tuntuu olevan laajempikin ongelma: harmillisen usein kirja-arvosteluista saa lukea risuja suomennoksesta. Tämäkään arvio ei ole poikkeus, sillä jatkuvat kirjoitus- tai asiavirheet tekevät Muse-kirjan lukemisesta työlästä. Toki voi olla, että virheet ovat olleet jo alkuperäisteoksessa, mutta on vaikea kuvitella, että työkseen musiikista kirjoittava puhuisi yhtyeistä ja artisteista kuten Garage, Temple Pilots, Greed, Hawkind ja Pete Thong tai kertoisi Nina Simonen coveroineen Musen Hyper Music -kappaleen! Suomentajat Katri Tenhola ja Jere Saarainen ovat kuitenkin onnistuneet paljon paremmin kirjoittamassaan päätöskappaleessa, joka tiivistää Musen viimehetkiset tekemiset sekä yhtyeen ja Suomen välisen suhteen napakasti.
Edeltä lienee käynyt ilmi, ettei Muse – vastavirtaan ole kovin suositeltava katsaus Musen menneisyyteen. Ei sen lukeminen jatkuvaa tuskaa ole, eikä kirjaa voi ainakaan syyttää vaikeaselkoisuudesta, mutta se on harvinaisen pinnallinen. Kuvaavaa on se, ettei kaltaiseni vain suurpiirteisesti Musen uraa seurannut tullut yhtyeestä kovinkaan paljoa viisaammaksi. Jos kotoa ei löydy internet-yhteyttä, ja haluaa tutustua erääseen aikamme suuryhtyeistä, on Muse – vastavirtaan kirjastosta lainaamisen arvoinen.
Teksti: Tommi Saarikoski
Livekuva: Ian Muttoo / Wikipedia Commons
