22.10.2010
Yltyvään kritiikkiin kiivastuva teos yhtyeestä, jota ei pitänyt kasassa ystävyyssuhteet vaan musiikki.
Johnny Kniga
Rock-journalisti Chris Campionin The Police -kirjasta jää harvinaisen hämmentynyt olo. Harvemmin nimittäin tulee luettua bändihistoriikkia, jossa kirjoittajan suhde kohteeseensa saa halki kirjan yhä kriittisempiä, jopa murhaavan kielteisiksi yltyviä sävyjä. Kirjaa lukiessa tuntuu, että Campion sulkee negatiivisen kritiikkinsä kohteeksi kaiken mahdollisen yhtyeeseen liittyvän. Näin ollen Campionin kirjoitusmotiivia olisi helppo kyseenalaistaa ja mies olisi helposti tulkittavissa Sting-vihaajaksi, jollei ristiriitaisten sävyjen viljelyssä olisi perääkin. Sillä selväähän on, että The Policea piti alusta asti koossa vain musiikki, eivätkä ystävyyssuhteet.
Yhtyeen tarinaa pohjustetaan kevyesti kunkin jäsenen perhetaustoihin, mutta nopeasti loikataan jo 1970-luvun puoliväliin ja Stewart Copelandin, Stingin ja Andy Summersin varhaisiin bändiponnisteluihin. Campion kuvaa brittiläisen punk-liikkeen nousua ja erittelee ensiaskeleitaan ottavan The Policen sopeutumisvaikeuksia tarkasti. Jäsenten ulkonäkö, ikä ja tausta eivät vastaa katu-uskottavimpien punkkareiden toiveita ja näin ollen tehokas manageri Miles Copeland pyrkii markkinoinnilla ja vaatetuksella tekemään yhtyeestä punk-henkisemmän kotimaan markkinoita ajatellen. Oma tyylilaji löytyy lopulta reggae-vivahteisesta ja skalla maustetusta uuden aallon rockista. Tarinan edetessä tilaa saavat Stingin vinksahtaneet ihmissuhteet, Stewart Copelandin musiikillinen itseoppineisuus sekä Andy Summersin hankala luonne, joka lopulta johtaa siihen, että bändin alkuperäiskitaristi Henry Padovani savustetaan kierolla tavalla yhtyeestä ulos. Vuosina 1978-83 The Police julkaisee viisi pitkäsoittoa, joista jokainen myy edeltäjäänsä paremmin. Megasuosion harjalla yhtye hajoaa jatkuvien riitojen piiskaamana jäsenten siirtyessä vaihtelevalla menestyksellä soolourilleen.
Petri Silaksen ansiokkaasti suomentama teos perustuu Campionin tänä vuonna Englannissa ilmestyneeseen bändihistoriikkiin Walking on the Moon: The Untold Story of the Police and the Rise of New Wave Rock. Kyse on siis jälleen yhdestä auktorisoimattomasta bändikirjasta, jossa lähteinä on käytetty aikalaislehtien haastatteluja sekä yhtyeen jäsenten omia muistelmateoksia. Campionin historiankirjoituksessa suuren roolin saa manageri Copeland. Mies nostetaan kirjan keskiöön useaan otteeseen, lopulta kyllästymiseen asti.
Se mihin Campion selvästi kirjallaan pyrkii, on asettaa The Police historialliselle janalle osaksi sitä yhteiskunnallista ilmapiiriä, jossa yhtye operoi 1970-80-lukujen taitteessa. Kirjoittaja tarkastelee kriittisesti koko uuden aallon musiikillista ilmastoa. Pahin puute ilmeneekin siinä, että kirjailija keskittyy tärkeimpään eli yhtyeen musiikkiin erittäin vajavaisesti. Poissaolollaan loistaa yksittäisten levyjen tarkkanäköinen erittely, huomiot ovat lähinnä olankohautuksen tasolla liikkuvia välikommentteja. Vain Synchronicityn (1983) vieraantuneeseen tunnelmaan Campion saa mainittavasti otteen. Vuosien 2007-2009 comeback-kiertue ohitetaan nopeasti ja sävy on nostalgisista huomioista huolimatta tuomitseva.
Kirjan kuvatoimitus on selvästikin tehty hätiköiden, sillä lopputulos näyttää ankealta ja yhdentekevältä. Käytännössä kirjan kuvitus ei esittele muuta kuin uransa alkuvaiheessa Yhdysvaltain ja Aasian kiertueilla pelleilevän yhtyeen vuosilta 1978-80. Myöhempien aikojen kuva-aineisto kirjasta puuttuu kokonaan. Toisaalta kuvitus on aika lailla kirjan muun laadun tasolla, sillä Campionin historiikki tarjoaa hyvin vähän laadukasta lukemista. Kaiken kaikkiaan teoksesta jää melko epäammattimainen maku.
Otto Suuronen
