10.11.2010
Se tavallinen tarina epätavallisesta kohteesta. Albert Järvisestä on tehty kitaristilegendan näköinen kirja.
Johnny Kniga
Pekka Johannes Järvinen oli Albertina legenda jo eläessään, ja Albertina hän on jatkanut legendana myös kuolemansa jälkeen. Suomalaisessa rockmytologiassa Järvinen on kitarasankari vailla vertaa, mies joka kommunikoi lähinnä soittimensa kautta. Järvisen myytissä muusikkouden ohella vähintään yhtä tärkeää on sisäänpäinkääntyneisyys ja päihteiden kuluttama elämä.
John Fagerholmin ja Jaakko Riihimaan massiivinen opus Albert Järvisestä hakee paneutuneisuudessaan vertaistaan tässä maassa, mutta ei lähde purkamaan myyttejä. Tämäkin tarina Järvisestä on tarina miehestä ja tämän läheisestä suhteesta kitaroihinsa. Itse asiassa Fagerholm ja Riihimaa vain vahvistavat myyttiä, kun erilaisten soittotekniikoiden, käytettyjen soittimien ja vahvistimien sekä muunlaisen teknishenkisen tiedon esittelemiseen käytetään teoksessa niin runsaasti tilaa.
Valittu näkökulma aiheuttaa ensisijassa sen, että kirja käy raskaaksi luettavaksi, jos edellä mainitun kaltainen informaatio ei kiinnosta. Toisaalta Järvisen persoonasta kiinnostuneita lohduttanee tieto, että tekijät ovat haastatelleet liki kaikkia Järvisen elämää sivuuttaneita henkilöitä, joten näkökulmia kyllä riittää. Fagerholmin ja Riihimaan mukaan ainoat harmittavat haastattelematta jääneet henkilöt olivat Jim Pembroke ja Vesa-Matti Loiri.
Albert Järvisen reilu 40 vuotta kestäneen elämän reilussa 400 sivussa kattava kirja on pohjimmiltaan melko tyypillinen rock-elämäkerta. Musiikkikärpäsen purtua Järviseen kuvaillaan nuoren kitaristin ensipyrkimykset keikkailemaan ja levyttämään tarkasti ja myötäeläen. Ja kun alkuun päästään, seuraavat julkaisut toisiaan aivan yhtä varmasti kuin kiertueet, vaikutteet, päihteet ja yhtyeetkin. Yllätyksettömästä rakenteestaan huolimatta kahdeksaan lukuun jaettu teos on sisällöltään miellyttävän vaihtelevaa – perustekstiä keventää lukuisat kainaloosuudet ja kommentaarit.
Mutta vaikka tarina on se tavallinen, ei kohde sitä ollut. Ensinnäkin Järvinen oli kitarankäsittelyn lisäksi muutenkin varsin taitava käsistään, esimerkiksi räätälinä – hämmästyttävä ominaisuus nakkisormisessa miehessä. Mutta ennen kaikkea Järvinen oli päihteille omistautuneena rocktähtenä harvinaisen lukenut. Ikävä kyllä tämä mielenkiintoinen piirre jää sankarin henkilökohtaiselle alueelle, josta ei ole jäänyt jälkipolville kerrottavaksi muuta kuin lähinnä toisen käden tietoja, anekdootteja ja pintapuolista toteamista.
Mutta toisaalta Fagerholm ja Riihimaa ovat joutuneet tai päättäneet jättää myös muita puolia Järvisestä teoksen ulkopuolelle. Esimerkiksi ajankuvaa tai tapahtumien asettamista yhteiskunnalliseen tai edes johonkin suurempaan kontekstiin ei edes yritetä. Silti tämänkokoisessa teoksessa on yleensä aina tiivistettävää, niin nytkin.
Ulkomuodoltaan tyylikäs ja välillä prameileva kirja polkee turhan usein hieman paikoillaan. Näin Fagerholmin ja Riihimaan teos on kuitenkin eniten kohteensa näköinen: mm. Kalevalassa, Hurriganesissa, Royalsissa, Sleepy Sleepersissä, Pen Leessä, Backslidersissa ja soolona soittaneesta Albertista jää teoksesta päällimmäisenä mieleen kuva kaksijakoisena miehenä. On vakaa ja luova Pekka, joka usein onnistui yrityksissään heti, sekä tasapainoton pummi Albert, joka pakonomaisesti toisti ja toisti ja toisti, mitä ikinä tekikään, ikään kuin pakonomaisuus olisi hedelmällistä.
Ehkä siksi studiossa niin usein äänitettiin ja äänitettiin, mutta käytettiin alkupään ottoja. Ehkä siksi tasapainon elämäänsä silloin tällöin löytänyt elämäntapataiteilija ajautui uudestaan ja uudestaan kuluttaviin päihdesyöksyihin. Ehkä siksi 40-vuotiaana kuolleen Pekka Järvisen tomumaja oli ruuminavauksen tehneen tahon mukaan 75-vuotiaan Albertin.
Se tuntuu aika hyvältä kuvalta Pekka Albert Järvisestä.
Teksti: Jani Ekblom
