Miettinen: Pitkäjano

Rockin monitoimimiehen esikoisromaani toimii mm. hahmojensa hienon henkilökemian ansiosta.

Like

Paremmin pelkällä sukunimellään tunnetun rockin monitoimimies Kimmo Miettisen (s.1958) esikoisromaania onkin odoteltu. Miehen aiemmat teokset AC - Takapirujen kuningas (2009) ja Hilse: Suomipunkin alku ja juuri (2008) ovat vakuuttaneet Miettisen kyvyistä isompien teosten äärellä, puhumattakaan siitä tiedon ja sattumusten määrästä mitä kolmenkymmenen suomalaisen rock-kulttuurin parissa vietetyn vuoden aikana kertyä voi. Näin onkin pelkästään loogista, että Pitkäjano, jokseenkin omaelämäkerrallinen roadtrip sijoittuu 80-luvun alkumetreille, punkin, suomirockin ja romanttisen uuden aallon hulinan keskelle.

Kirja kertoo kahden kaveruksen, nimettömäksi jäävän kertojan ja ystävänsä Rikun pitkäksi venähtävästä festarireissusta, jolle arvon journalistit lähtevät eväinään läjä pöytäviinapulloja. Festareiden myötä retki vie kaksikon muunmuassa Tukholman ja Pihtiputaan kautta sattumusten ja paremman sekä huonomman onnen myötä aina siihen hetkeen asti kun eri suuntiin lähtevät junat päättävät seikkailun. Matkan varrella vastaan sattuvia hahmoja ja tarkan tapahtumavuoden suuntaan vihjailevia musavisavihjeitä tarjoillaan vähintäänkin riittävästi, mutta jätkien innokas reissailu ja neronleimaukset pysyvät kirjan keskiössä.

Silti se, mikä Pitkäjanosta tekee kerrassaan mainion lukukokemuksen, on kertojaminän ja Rikun henkilökemia. Parikymppisten rokki-intoilijoiden välinen suhde on levottomasti hersyvän ja aidosti naurattavan dialogin ansiosta luonteeltaan hyvin samaistuttavaa ja todentuntuista – eikä ihme, hahmot kun ovat käytännössä yhtä kuin Miettinen itse sekä pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa Rami Kuusinen, joka menehtyi kirjassakin esille tulevaan aivokasvaimeen vuonna 1996. Tähän pohjaten kirjaa voi pitää myös Miettisen kunnianosoituksena ystävälleen, ja kenties muistutuksena siitäkin, että hyvä harharetki ei synny ilman mieluisaa matkatoveria.

Samaistuttavuus ja todentuntu ovat muutenkin kirjalle ominaisia piirteitä. Paikat, hahmot ja tapahtumat herättelevät selkeitä mielikuvia ja jos nyt eivät ihan sielläolemisen tuntua niin ainakin suurta halua sielläolemiseen! Vahvimmin kirjoittajan mieleen juurtui jätkien matka Ratsian mukana maakuntakeikan inhorealistiseen miljööhön, missä lopulta koetaankin hienoja hetkiä ja enteillään muutoksen tuulia kun yhtyeen traagisen kohtalon kokeneena voimahahmona muistettava Jyri Honkavaara (1960-1997) pohdiskelee bändin seuraavia liikkeitä ja mainitsee rokkareiden kovasti pelkäämän syntikan...

Nuoruutensa kultaisia vuosia vasta kymmenen vuotta sitten viettäneen ihmisen näkökulmasta Pitkäjano herättää samantyyppistä kaipuuta elämättä jääneeseen menneeseen kuin Perttu Lepän teinikomedia Pitkä Kuuma Kesä (1999), mutta ilman kieliposkista parodiaa tai kliseisiä ihmissuhdekiemuroita. Kyse on kaipuusta aikaan ja siihen asennemaailmaan kun rock ja punk tuntui Suomessa tuoreelta, radiokanaville kelpaamattomalta nuorison metelöinniltä, aikaan jolloin kaikkea ei saanut internetistä eikä pop-tähdeksi tultu tosi-tv:n pilipalikilpailun kautta.

Romanttinen näkemys? Aivan varmasti, mutta kenties sallittukin, siihen kun liittyy vahvasti mukavan tiiviiksi paketiksi paljastuvan Pitkäjanon lukemisen aiheuttamia hyvänolon tunteita ja tarpeellista haaveilua. Suositellaan erityisesti niille yksilöille, joiden sisällä asuu aina pieni, mutta sanavalmis rock-kapinallinen.

Teksti: Aleksi Leskinen
Miettisen kuva: Ursula Ryynänen