20.11.2010
Artturi ja Yo-talo / Tampere
Lauantaina Valoa Festivalin järjestäjät saattoivat huokaista helpotuksesta – Yo-talo saatiin vedettyä melko täyteen. Artturissa ei toisaalta sen enempää tungosta ollut kuin edellisenäkään iltana, mutta nyt oli kaikki bändit oikealla areenalla. Kekkerit aloitti latotanssitunnelmissa Hi-Lo & In Between, tuo kotimaan eniten Appalakeilta ponnistava nelikko. Melodinen ja melankolinen ajaton folk-americana siis homman nimenä. Laulaja-kitaristi Juha Mäki-Patolan haikea vokalisointi, Jussi Suonikon melankolinen viulu ja mandoliini, Ville Rauhalan letkeä kontrabasismi ja Juppo Paavolan vispilätahti sopi oivasti Artturin akustiikkaan. Looking Good (Feeling Bad)in reippaasta hilipatihippaasta autereiseen kaareen ulottuvan jamittelun kohdalla olisi kaivannut vain vähän olkia lattialle ja kannat kattoon. Storm Take My Breath Away kaarsi upeasti ja nelikon yhteissoitto toimi kuin juna. Tai tässä tapauksessa ehkä ennemmin kuin hyvin öljytty valjakko…
Artturiin pakkautuneen ihmisjoukon kälkätyksen volyymitaso huiteli vielä korkeuksissa, kun seuraava esiintyjä jo näppäili arasti ensisäveliä kitarastaan. Mirel Wagner on vasta kovin nuori neito, mutta tekee äärimmäisen kypsää ja tunnelmallista, tummanpuhuvien tarinoiden ympärille kietoutuvaa folkkia. Kuulopuheiden mukaan tältä Rumban Jean Ramsaynkin vuolain sanoin hehkuttamalta singer-songwriterilta olisi ensi vuoden alkupuolella tulossa esikoislevy.
Kaiken keskiössä loistivat romanttismystiset lyriikat, joiden tematiikan painostavuus kutitteli varmasti paatuneimmankin hevidiggarin mielihyväpisteitä, ja joille minimalistiset sävellykset toimivat ennen kaikkea äänellisenä taustakankaana. Mirelin tavasta luoda sanojen ja melodian liitto pystyi aistimaan pilkahduksia Tom Waitsin ja Nick Caven perinnöstä. Melko tasaisen painostavasta, kolmijakoisiin tahteihin painottuvasta tunnelmoinnista selvästi edukseen erottuivat The Wellin kimalteleva kitaranäppäily ja kuulas No Hands, joka taisi olla setin ainoa duurista menevä biisi.
Jukka Salmisen bändeistä on tullut nähtyä lähes kaikki eikä mikään niistä ole ollut täysin vailla viehätystä. Nyt monitaitoinen miekkonen on pakannut samaan paattiin lyömissä vaikuttavan velipoikansa Tommin (mm. Tigerbombs) ohella bassoon Mikko Valon (The Rollstons), kitaraan Ville Wacklinin (Jalava) ja perkussioihin, elektronihärpäkkeiden vipuihin ja kitaraan toisen sadassa bändissä vaikuttavan tamperelaisen musiikkinaaman Ville Pirisen. Kieleksi on valittu suomi, jota Jukka laulaa aiempaa aikuisemmin ilman indiepöhinää. Musiikki voisi olla muuten lähes valtavirtaradiopoppista, paitsi että arkiset sanoitukset eivät vaivaannuta, kuulaan elektronisen mausteen ohella lämmintä rytmileikittelyä ja kauniita melodioita hallinnoiva bändi soittaa rennon ajattomasti ja biisikynästä löytyy ideaa. Jukka Ässä oli Artturissa nimensä mukainen viisikko, ässäbändi. Jos ennakko-odotukset olivat olleet vain videonakin nähdyn Pahan maan varassa niin nyt rikkaat sovitukset ja iloisen reipas ilme yllättivät. Ei pelkkää tyylikästä melankoliahuminointia vaan myös Beatles-pappadappailua ja alusta loppuun koukukasta biisikynää. Jonkinlaisena verrokkina voisi pitää Samae Koskista, joskin ei niinkään soundillisesti tai tyyliltään vaan siinä millaiseen asemaan Jukka Ässä voisi nousta suomenkielisen popin kentällä. Oikein hyvä keikka!
Turun ylpeys TV-Resistori oli taatusti festivaalin epäonnisin artisti. Reilusti parikymmentä minuuttia oletetusta esiintymisajasta meni jostain syystä hiukan venyneeseen soundcheckiin eikä laulaja-kosketinsoittaja-ksylofonisti Päivi Kankaron syna senkään jälkeen toiminut. JA mikissä oli kosketushäiriö eikä niitä monitoreita saatu tasapainoon koko keikan aikana… Yhtye on onneksi sen verran rutinoitunut viisikko ettei ottanut turhia paineita (tai ainakaan näyttänyt niitä yleisölleen) vaan sai heleän poppinsa ilmoille yhtä raikkaana kuin parhaimmillaan.
Respan heleän lämpimän popin kaavassa esiin nousee Päivin ja Yrjö Saarisen duetto-laulanta ja lempeästi yhdessä tai toisilleen piikittelevät tarinat. Vanhojen rakkaiden Numerot on meidän puolella, Kontraposton ja Jovhmlsoamo:n ohella viisikko tarjoili mallikelpoisia uusia sävellyksiä nyt kevääksi luvatulta kolmannelta levyltään. Kaikista kommervenkeistään huolimatta Tv-Resistori oli illan parhaita.
Kattauksen konkariosastoa edustanut Liekki soitti hyvin, mutta jätti kylmäksi. Popin ja progen synteesi ei tällä kertaa jostain syystä maistunut, ainesosien korkealaatuisuudesta huolimatta. Kitarat kirskuivat riipivästi yläpäästä ja Janne Kuuselan vokaalit kieppuivat epämääräisenä äänipilvenä. Ei tyytymättömyys soundeistakaan täysin voinut johtua: Liekin biisithän ovat periaatteissa hienosti rakennettuja ja meininki kohdillaan, mutta nyt se kuuluisa X-factor (Elias Hämäläinen?) vain yksinkertaisesti jäi uupumaan.
Ehkä koko tapahtuman hämmentävin esitys oli yksinään vain videotaiteilijan visuaalien tukemana esiintynyt saksalainen, ehkä maailman pienin ja rauhattomin nainen Barbara Panther. Kahdella mikillä annostellulla laulullaan Björkiä muistuttanut ruandalaistaustainen todella pienikokoinen neito kyllä valtasi lavan ja vangitsi yleisön huomion ADHD-lavaesiintymisellään ja välittömyydellään, mutta kappalemateriaalissa ei ollut oikeastaan mitään mikä saisi neidon tuotoksia levymuodossa kotikuunteluun hankkimaan. Biiseissään lähes gracejonesmaisen pantterimajesteetillisesti poseerannut Barbara kihersi välispiikeissään hurmaavan tyttömäisesti ja rikkoi viimeistään silloin jään. Oli hauskaa katsella Liekkiä ja Magenta Skycodea katsomaan tulleiden indietyttöjen epäuskoisia ilmeitä kun eivät oikein tainneet tietää että pitäisikö tätä nyt sitten diggailla vai ei. Pantterin kanssa olisi pitänyt jortsuta, mutta kuka sitä nyt Tampereella semmoista kehtaa? Voi mennä vaikka cooli katu-uskottavuus…
Vaikka koetut kolmetoista keikkaa alkoivat uhkaavasti koetella keskittymiskyvyn rajoja, kehkeytyi viimeisestä vedosta festareiden itseoikeutettu kliimaksi. Vastikään ympäri suomenmaan medioita suitsutetun kakkoslevynsä julkaissut Magenta Skycode tarjosi jämäkän mutta dynaamisen paketin maanläheistä poplumoa. Kokonaisuus oli tappavan tehokas ja eheän harkittu visionäärin luomus, meiningin sortumatta kuitenkaan pilkkua viilaavaan kliinisyyteen. Ja velho-Sjöroos oli lavalla itse herttaisuus sympaattisine spiikkeineen ja skoliosis-maljan kohottamisineen.
Veto starttasi Reliefin tapaan The Simple Pleasuresilla. Draamallinen jännite piti pihdeissään sisäänpäin käpertyneemmän debyyttikiekon ja ekstrovertimmän uutukaisen biisien vuorotellessa sulassa sovussa. IIIII:ltä kirkkaimpana helmenä kimalsi yleisön taputusten tahdittama Go Outside, kun taas kakkosplätyn mykistävintä antia edustivat suoraviivaisesti puksuttanut Kipling ja jylhä We´re Going To Climb. Aavistuksen verran varautuneesta vastaanotosta huolimatta ei pääesiintyjän tittelistä siis ollut epäilystäkään. Kaiken lisäksi Jorin ja kumppaneiden ääniavaruus vielä kuulosti monta kertaa massiivisemmalta kuin mikään muu bändi koko festareiden aikana.
Palaa tästä perjantaihin.
Teksti: Jussi Saarinen ja Ilkka Valpasvuo, kuvat: Valpasvuo
