29.11.2010
Liki kolmikiloinen järkäle maalaa rock-historiaa ennalta-arvattavin linjoin, mutta muodollisesti hyvin pätevästi.
readme.fi
Monet tietosanakirjat ja hakuteokset ovat jääneet tarpeettomiksi tai muuttuneet auttamattoman kömpelöiksi netin ja sen laajojen, usein ilmaisten tietopalvelujen yleistymisen ja kehittymisen takia. Harvempi kirja on niin kattava ja pieni tiedonhakuväline kuin nykyajan taskuun mahtuvat laitteet, joilla pääsee tiedon valtaväylille melkein mistä tahansa. Silti paksuissa paperille painetuissa hakuteoksissa on yhä viehätyksensä, etenkin jos ne sisältönsä puolesta tarjoavat jotain, mitä muualta ei saa. Mielenkiintoista siis, että tällaisia tietosanakirjoja edelleen tehdään ja julkaistaan.
Michael Heatleyn toimittama Rock. Suuri ensyklopedia (suom. Risto Latvala) ei todellakaan mahdu taskuun. Liki kolmekiloinen, vajaan viidensadan sivun mittainen teos on kokonsa puolesta kuin tehty pikkutarkkaa tutkimista varten. Kiiltävälle paperille painettu, runsaasti kuvitettu ja selkeästi taitettu kirja tuo mieleen lapsuuden kokemukset valtavilta tuntuneiden tietojärkäleiden parissa – erona vain se, että Rock-ensyklopedian aihealue on etukäteen hieman tutumpi kuin 20 vuotta sitten ihmetyksellä tankattujen, kohti uusia maailmoja ohjanneiden opusten.
Tietomääriltään kirjojen on vaikea kilpailla netin sivustojen kanssa. Valtavan kattavat kokoelmat, jonne on koottu informatiivisia artikkeleita artisteista, julkaisuista, aikakausista, genreistä ja mistä nyt ikinä rockin tai yleisemminkin musiikin suhteen keksii kirjoittaa, eivät yleensä kärsi tilanpuutteesta. Usein kyllä kokonaisuuksien jäsentelemättömyydestä, minkä takia lukijana täytyy melkein tietää mitä etsii, ellei halua tyytyä täysin sattumanvaraiseen etenemiseen – hauskaa sekin!
Rock. Suuri ensyklopedia yrittää puristaa itsensä tähän rakoon tarjoamalla vähän enemmän kuin perinteisen tietosanakirjan. Pelkän hakusanoja luetteloivan opuksen sijaan teos on Heatleyn (ja kollegoidensa) näkemys rockin historiasta sen juurista nykypäivään. Muodollisesti tarjolla on siis vähän enemmän kuin tietoverkoissa, sisällöllisesti ei kuitenkaan. Vaikka teos on melko kattava, tuntuu siihen pätevän samanlaiset lainalaisuudet kuin niin turhan moneen muuhunkin rockhistoriaa muottiin laittavaan teokseen.
Teos jakaa rockhistorian vuosikymmeniin sekä 1960- ja 70-luvun vielä kolmeen suurempaan alakategoriaan. Vuosikymmenet alustetaan käymällä läpi perustusta ja syitä aikakauden virtauksille ja äänille, jonka jälkeen esitellään liuta avainartisteja. Vuosikymmenen leimatekijät saavat käsittelyynsä aukeaman tai kaksi per artisti, kun taas kaikkien muiden on tyydyttävä lyhyeen, muutaman kappaleen mittaiseen esittelyyn luvun loppupuolella. Jokaisen vuosikymmenen päättää hyvin pienellä präntätty artistiluettelo, josta löytää vielä enemmän aikakauden tekijöitä tyylin ja kotimaan kera.
Mitä kauempana nykyhetkestä mennään, sen vakuuttavammalta ja paremmalta teoksen näkemys tuntuu: rockin klassikkokaanoniin kuuluvien artistien ja yhtyeiden löytyminen avainartisteina myös tästä teoksesta ei yllätä – 50-luvulla mm. Berry, Charles, Haley, Holly ja Presley; 60-luvulla Beatles, Stones, Who, Beach Boys, Byrds, Hendrix, Velvet Underground jne. Mutta mitä lähemmäs nykypäivää tullaan, sen selvemmin taiteellisesti kunnianhimoisten yhtyeiden rinnalle nousevat menestystarinat. Vai mitä sanotaan 00-luvun avainnelikosta Coldplay, Eminem, Kings Of Leon ja Radiohead?
Missään ei tietenkään väitetä, että tarjolla olisi muuta kuin kuvaa tietyistä aikakausista rockin valtavirrassa, joten ei Heatleyä käy moittiminenkaan. Lopputuloksena on kokonaisuus, jonka suuntaviivat ovat ennalta-arvattavia ja populaarimusiikkia edes vähän seuranneille melkein tyhjää informaatiota. Itse tekstit ovat asiantuntevia ja paikoin hienojakin kiteytyksiä yksittäisistä artisteista, mutta usein myös auttamattoman pinnallisia ja viereen keskittyviä yleistyksiä. Esiteltävät artistit on myös valittu kiitettävän laajalla skaalalla – huomioon on otettu sekä taiteellinen että taloudellinen menestys, mutta eivät pienet ja isot niin demokraattista kohtelua saa kuin netissä.
Tietysti ihmetyttää miksi joku Richard Thompson esitellään 90-luvun artistina, miksi teosta ei ole oikoluettu kunnolla (lyöntivirheitä, alkuperäisestä versiosta jääneitä englanninkielisiä tekstejä ja turhia anglismeja) tai miksi Henrik Laineen Suomirock-osio kirjan lopussa on tehty mahdollisimman yllätyksettömäksi, mutta pääosin Rock. Suuri ensyklopedia on muodollisesti pätevä esitys populaarimusiikin vaiheista 50-luvulta nykypäivään. Mielenkiintoisimmaksi luvuksi nousee loppuun piilotettu esitys tyypillisistä ja epätyypillisistä popmusiikissa käytettävistä instrumenteista.
Runsaasti kuvitettu teos on visuaalisesti informatiivinen, mutta ei sisällöllisesti tarjoa mitään sellaista, mitä vähänkin aiheesta kiinnostuneet eivät itse osaisi etsiä. Musiikinharrastajille ei oikein ole tarjolla kuriositeettejakaan, mutta onhan tästä kädettömille pukinkonttiin.
Teksti: Jani Ekblom
Richard Thompsonin kuva: Andy / Wikimedia Commons
