07.02.2011
Baseball-legendan mukaan yhtyeensä nimenneet britit siirtyvät äärimmäisestä tunnelmasta toiseen, silti säilyttäen ilmaisullisen identiteettinsä.
Alkuun tunnustus. Vaikka progressiivinen rock eri muodoissaan on kuulunut pääasialliseen populaarimusiikilliseen valikoimaani jo kohta kolmatta vuosikymmentä, tupsahti baseball-legendan mukaan nimetty brittiyhtye Babe Ruth ja sen esikoinen, 1972 ilmestynyt First Base, itselleni täytenä yllätyksenä. Yllätyksenä, vaikka yhtyeen perustajan, kitaristi Alan Shacklockin historiasta ennen Babe Ruthia löytyy yhteistyötä esimerkiksi tulevien Rolling Stones- ja Jethro Tull -muusikoiden kanssa ja vaikka bändin kiertuetovereihin kuului 70-luvun alkuvuosikymmenen aikaan esimerkiksi sellaisia suuruuksia kuin Roxy Music, Aerosmith ja The Who.
Jo First Basen avaavan Well Fargon ensiriffit antavat ymmärtää, että nyt vedetään tyylillä, taidolla ja asenteella. Kun Janita ”Jenny” Haan vielä avaa vokaalisen arkkunsa, alkaa allekirjoittaneen rytmijalka hivuttautua kohti levykauppaa. Levyn keitos blues-, groove- ja aikansa hard rock-aineksia yhdistettynä progressiivisen yleisilmeeseen, ammentaa osin samasta lähteestä Led Zeppelinin tai vasta kolme vuotta Babe Ruthin esikoista myöhemmin ilmestyneen Caress Of Steel -levyn aikaisen Rushin kanssa, eikä olekaan ihme, että yhtye nautti suosiota niin Kanadassa kuin Yhdysvalloissakin. Myös Haanin laulutapa, jonkinmoisesta alttomaisesta äänialastaan huolimatta, oli eräänlainen aikansa naispuolinen vastine Robert Plantille.
Babe Ruthin eduksi on sanottava, että mistään pastissista tai yrityksestä monistaa hyväksi havaittua kaavaa ei kuitenkaan ole kysymys, vaan yhtye pärjäilee mainiosti omilla ansioillaan. Jopa levyltä löytyvä Zappa-laina King Kong kuulostaa siltä, että kappale voisi hyvin olla bändin omaa tuotantoa. Tästä onkin kiittäminen pyhää kolmiyhteyttä: Shacklockia sävellys-, sovitus- ja tuotantokyvyistään, Haania karismaattisesta laulannastaan sekä erittäin ammattitaitoista muusikkoryhmää instrumenttiensa ensiluokkaisesta hallinnasta.
Jotenkin olen aina kunnioittanut taiteentekijöitä, jotka onnistuvat siirtymään äärimmäisestä tunnelmasta toiseen, säilyttäen kuitenkin niin tyylitajunsa kuin oman ilmaisullisen identiteettinsäkin ja pitämään lisäksi kokonaisuuden jotenkin yhtenäisenä. Tässäkin mielessä First Base toimii varsin hyvin. Esimerkiksi tiukkaa riffittelyä ja raakaa rock-vokalisointia Wells Fargon jälkeen seuraava, herkkä ja hauras The Runaways ei kuulosta millään lailla päälle liimatulta pakkoballadilta, vaan toimii sekä itsenäisenä kappaleena että osana levyn yleistä tuotannollista äänimaisemaakin. Etenkin kappaleen teemaa kehittelevä finaali on kaikessa, hieman pateettisessa mahtipontisuudessaankin, ihokarvoja nostattava kokemus.
Potentiaalistaan huolimatta Babe Ruth ei koskaan noussut yhdeksi proge- tai hard rock-taivaan ikoneista, mikä osittain johtunee miehistönvaihdosten aiheuttamasta kitkasta. Viimeistään Jenny Haanin ja kumppaneiden lähdettyä vuonna 1975, murtui yhtyeen musiikillinen sädekehä, jota edes London's Royal Academy of Music -oppilaitoksesta valmistuneen Shacklockin lahjakkuus ei pystynyt pelastamaan.
Esikoislevyltä jäi kuitenkin populaarimusiikille melko erikoinen perintö. First Basen ainoaksi, jonkinlaiseksi hitiksi aikoinaan noussut The Mexican päätyi nimittäin myöhemmin ensisiipiään kokeilevan hip hop- ja sämpläyskultuurin siipien suojaan, mm. Grandmaster Flashin kaltaisten esitaistelijoiden hyödyntäessä kappaletta ja siitä tulikin vuosikymmenten saatossa eräänlainen dj-kulttuurin kulttiaihio.
The Mexican nosti keskeisemmin esiin myös yhtyeen italo-western-estetiikasta ja latinorytmeistä ammentamaa ilmaisua, joka korostui etenkin yhtyeen seuraavalla, vuonna 1973 ilmestyneellä Amar Caballero -levyllä. Erikoiseksi yllätyksekseni löysin musiikillis-assosiatiivisia analogioita myös niinkin erikoiseen yhtyeeseen kuin myöhempien aikojen vaihtoehtobändien ykkösnyrkkeihin kuuluneeseen Jane’s Addictioniin.
Mikä sitten tekee First Base-levystä klassikon? The Mexicanin elämä levynveivaajien tiskeillä on tietysti oma lukunsa, mutta itselleni levyssä kiteytyvät tavallaan kaikki ne elementit, miksi rock-touhu jaksaa edelleen jollain tasolla kiinnostaa: hyvä sävellys-, sovitus- ja tuotantotyö, taitava soitanta sekä lahjakas ja karismaattinen laulanta, joiden musiikillisina raaka-aineina toimivat niin rockin syntyyn vaikuttaneet juuriyksiköt bluesin ja jazz-elementtien muodossa kuin halu raja-aidat ylittävään, kunnianhimoiseen progressiiviseen ilmaisuunkin. Kun näihin elementteihin yhdistetään vielä ripaus rockin vanhan ajan vaaraa tiukkojen tulkintojen muodossa, voi levyä pitää eräänlaisena historiallis-antropologisena koostepisteenä omasta kevyen musiikin kulutustottumuskentästäni.
Toisinaan olen myös aistinut, että tiukan rock-riffittelyn ja alkuperäisen progehörhöilyn ystävien välillä on jonkinlainen asennemuuri, jonka murtamisessa tutustuminen Babe Ruthin ensipesään voisi toimia jonkinlaisena suodattimena.
Klassikkopiirteitä rockpoliisi- ja triviafriikkiosastoilla täydentänee levyn äänitys Abbey Road-studioilla The Beatles-äänittäjänäkin kunnostautuneen Tony Clarkin toimesta. Myös kansiin satsattiin ja niiden suunnittelijaksi pyydettiinkin progressiivisen kansigrafiikan aikansa supernimi Roger Dean. Osattiin konseptointi siis jo ennen Idols-aikaakin, vaikka kaikkihan me dinot tiedämme, että oli se homma sentään aitoa silloin.
Yhtye on jälleen viime vuosina koonnut rivinsä, julkaissut uuden, Que Pasa -nimeä kantavan levynkin ja tehnyt kesällä 2010 myös lyhyen, mutta menestyksekkään paluukiertueen Kanadassa. Muutaman videoleikkeen perusteella, tuntuu bändin yhteissoitto sujuvan edelleen ammattimaisen varmoin ottein. Hieman yllättäen myös Haanin ääni toimii edelleen todella hyvin. Tämä kun ei ole mitenkään itsestään selvää, ottaen huomioon hänen intonaatio- ja fraseeraustapansa, sekä iän mukanaan tuoman väistämättömän painolastin äänenkäytölle.
Itseironiaakin tuntuu bändiltä löytyvän: katsokaapa vaikka yhtyeen virallisten kotisivujen avauskuvaa, joka kumartaa niin rock-kukkojen stereotypioille kuin bändin musiikkia elossa pitäneelle hip-hop-kulttuurillekin.
Teksti: Rami Turtiainen
Kuvat: www.baberuthband.com
