Heinäkuun albumikooste

Heinäkuun albumikoosteessa tutustutaan Damngodin, Dead In The Waterin, Grendelin, Haikalan, Lambsin, Mysterian, Radio Dead Onesin ja Rebelheadin metallia, rockia ja folkia luotaileviin levyihin.

Damngod: Humanity – The Legacy of Violence and Evil
Longplay

Lahtelaisen Damngodin kakkoslevy alkaa lupaavasti. Father of the Year -niminen kappale potkii karstat piipusta niin, että naapurillekin selviää millä asialla ollaan. Rockaavan deathmetallin punaniska-airut tekee kerralla tyhjäksi yritykset väittää, että sen jäsenet olisivat vuosien mittaan pehmentyneet tai hidastuneet. Entombedin hengessä suunnistavan viisikon maastossa etenemistä vauhdittaa välillä hardcoremaiseen huutoon yltävä vokalisointi, aina vauhdikas rumpalointi ja tehokkaalta tuntuva sahaaminen.

Myöhemmin levyllä ilmenee, että Humanity - The Legacy of Violence and Evil on muurinmurtaja, jonka voima perustuu yhden kohdan hakkaamiseen. Vauhtia, jytää ja periksiantamattomuutta kyllä riittää koko levylle, mutta puutumus iskee turhan nopeasti. Kappaleistoon Damngod ei ole saanut tarvittavasti koukuttavaa terää, jotta edes reilun puolen tunnin mittaiseen hakkuuseen riittäisi jakamaton mielenkiinto.

Kokonaisuutena Humanity on kuitenkin tasainen albumi, jonka parissa on helppo viihtyä. Tiukaksi sorvattu kahdeksanbiisinen ei ehkä edusta tekijöidensä parhaimmistoa, mutta onpahan kelpo suoritus turpaanvedon saralla.

Dead In The Water: In The End Of Hope
Winter

Dead In The Water tuntuu julkaisu julkaisulta korostavan entistä enemmän leimallisia piirteitään. Metallinsa doomahtavana, raskassoutuisena ja ah niin ilottomana keitoksena tarjoava kvintetti on toisella pitkäsoitollaan jatkanut matkaansa aina vain hitaampaan, raskaampaan ja synkeämpään suuntaan.

Aloitusraita Until You Wake Alone meinaa kuitenkin yllättää: säyseän sävykäs alku lupailee ennemmin melodista postrockia kuin mustanpuhuvaa, muristen kaiken perässään polttavaa, paahtavaa raskautta. Veikeitä silmäniskuja kevyemmälle ja toisenlaiselle ilmaisulle kuullaan muuallakin; Suvi Isotalon jouset, Sinikka Salmisen vaalea ääni ja etenkin kontrabasso tuovat hauskan pinnan hämeenlinnalaisyhtyeen musiikkiin.

Ei vaihtelusta ole haittaa levyn kuuntelussakaan: In The End Of Hopen kolme varttia ja neljä biisiä on raskas, muttei tukala iltapuhde. Dead In The Water on pirun hyvä, kun se kuljettaa viipyilevien tunnelmien maastokarttaansa huolella, aavalla tarpoen ja ahdistustaan märeikköön paeten. Soundeissa on osuvaa raakuutta, mutta ehkä aavistus tahatonta vaihteluakin.

Grendel: Corrupt to the Core
Sonic Pump Studios

Kolmanteen täyspitkäänsä ehtinyt Grendel tuntuu paranevan albumi toisensa jälkeen. Corrupt to the Corella tylymmän mäiskeen ja tarkasti tarraavien melodioiden symbioosi alkaa olla pelottavan lähellä loistavaa eikä tunnu kovin suuresti kärsivän niinikään ylikansoitetun genren taipumuksesta vesittää alkuperäinen idea. Mikä tärkeintä, levy kykenee rakentamaan ääripäiden välille järkevän kokonaisuuden, mitä nyt välillä pop-elementit tuntuvat hieman liiankin kosiskelevilta.

Lopulliseksi vaikutelmaksi jää silti se, että Grendel on vasta nyt pääsemässä oman tyylilajinsa ytimeen. Tämä heijastuu biiseihin, joista jää vieläkin uupumaan sekä kanveesiin kaatava viimeinen osuma että myös melodioiden kyky nostaa koko ruho onnistuneesti takaisin tolpilleen. Vielä röyhkeämmin, vielä tylymmin ja omaperäisemmin!

Haikala: Valo käy vähäksi
Omakustanne

Muuan suomalaismuusikko lohkaisi hiljattain jotenkin siihen malliin, että oululaiset ovat kesäisin täynnä valoista energiaa ja talvella he vajoavat suorastaan överiksi vedettyyn synkkään melankoliaan. Tämän luotettavuudessaan melko epävarman empiirisen tutkimuksen perusteella oululaisen Haikalan toivoton ja avantgardistinen mutafolk on syntynyt melko varmasti talviaikaan.

Jumittavasta taidesynkistelystä kakofoniseksi saksofonisodaksi puhkeava avausraita Vartiopaikka vielä antaa lupauksia, mutta idean jalostaminen jää melko puolitiehen. ”Oikeita” biisejä seuraavat äänikollaasit nivovat laulut yhteen järjestelmällisyydellä, jota vapaamuotoiseen luovuuteen perustuvalta musiikilta ei ihan heti odottaisi. CMX:n häröisimmät taidekokeilut ovat jonkinlaista sukua Haikalan ilmaisulle ja Muisto kurottaakin siihen suuntaan enemmän kuin vähän alusta. Kiinnostavaa, muttei kovinkaan innostavaa.

Lambs: Short on Leash and Still Running
Boat Island Studios

Omassa hiljaisuudessaan jo hyvän tovin metelöinyt torniolainen Lambs rähjää kuudennellakin pitkäsoitollaan tinkimättömästi ja täyttä häkää. Eläimellistä rock-riffittelyä ja metallisen tiukkaa soittoa yhdistelevä bändi voi yhtäkkiseltään vaikuttaa hyvinkin tavanomaiselta ja stereotyyppiseltä ylikansoitetun genren edustajalta, mutta annas olla kun volyymitaso nousee yli tietyn rajan!

Lambsin musiikissa hiki on hikeä, veri on verta ja kumpaakin riittää. Näistä syntyvä löyhkä ei vieläkään tule miellyttämään kaikkia, mutta lyö vähäväkisemmät alan edustajat kevyesti tylyydessä, tiiviydessä ja suoraselkäisyydessä. Totta on toki myös se, ettei Short on Leash and Still Runningin meriittilistalta löydy varsinaisia yllätyksiä tai aivan erityisen häikäisevää biisimateriaaliakaan, mutta kyse onkin kuuntelukokemuksesta kokonaisuudessaan – ja se rokkaa. Suositellaan erityisesti nautittavaksi kasvot soittolavaan päin.

Mysteria: Prefatory
Omakustanne

Etelä-Suomesta ponnistavan Mysterian ensimmäinen albumimittainen julkaisu huijaa kansillaan kuvittelemaan, että kyse on divaritason demoilusta. Vaikka Prefatory on omakustanne ja vasta yhtyeen toinen julkaisu, tuntuu se enemmältä. Jo vuonna 2003 alkunsa saanut yhtye ei ole pitänyt musiikin tekemisen kanssa kiirettä. Se kuuluu varmuutena, luottona omiin tekemisiin.

Mysterian progen ja popin välissä liikkuva metalli on eeppistä ja tarttuvaa. Ajoittain ilmaisuun haetaan tehoa voimariffeillä, mutta tämä ei ole yhtyeen vahva puoli; vaikutelma heviyhtyeestä euroviisuissa on väistämätön eikä se mairittele. Omimmillaan vokalisti Nikin äänen ympärille kietoutuva viisikko onkin vaatimattomimmillaan, kun sen melodisille koukuille annetaan tilaa. Onkin tavallaan sääli, että Mysteria haluaa olla metalliyhtye.

Jos Prefatorylta riisuisi kliseiset soolot, paisuttelut ja miljoonasti kuullut modernin metallin rakenteet jäisi jäljelle välillä jopa omintakeisin elkein liikkuva kevyen musiikin yhtye. Esimerkiksi Out Of The Blue 2:n tai Hegin alut lupaavat jotain todella erikoista, mutta metallivaihteen silmään iskenyt yhtye ei juurikaan innosta. Näiden kahdeksan biisin perusteella Mysterialla on hyvä ja monipuolinen laulaja, hyviä ideoita ja niiden toteutuksia, mutta auttamattoman tusinametallinen ilmiasu.

Radio Dead Ones: AAA
Steamhammer

Berliiniläisen Radio Dead Onesin kakkoslevy on siitä hauska punk rock -levy, että se kuulostaa juuri siltä kuin klassishenkisen punk rock -levyn olettaa kuulostavan. Ensisijaisimpia vaikutteita ovat The Clashin tapaiset alkuperäiset tekijät ja Joe Strummerin kaltaista narisevaa venyttelyä kuuleekin AAA:n monella kappaleella. Radio Dead Onesin kakkosalbumi kuulostaa toisaalta myös siltä, että klassinen punkrock on enemmän valinnan kuin työn tulos.

Idols-laskelmointiin ei sentään ylletä, mutta jotain hyvin ulkokohtaista saksalaisten touhussa tuntuu olevan. Tähän liittyy osaltaan se, kuinka paljon korostetaan jäsenten syntymistä rautaesiripun takana; ajasta Itä-Saksassa on varmasti jäänyt jälkiä, mutta rajansa kaikella olosuhteiden korostamisellakin. Olemme punk, koska sanomme olevamme sitä?

AAA:n kappaleisto on tasavahva kokonaisuus. Varsinaisia rimanalituksia ei kuulla, mutta huiputkin ovat selkeä vähemmistö. Radio Dead Onesin ongelma on hyvien tai edes menevien koukkujen puute. Esim. Emerging Market, Not There ja Cigars And Rum toimivat hyvin, mutta eivät ihmeemmin jää mieleen. AAA:n mielenkiintoisimmaksi anniksi jää minuutin mittainen instrumentaaliryminä RDO Pt. 2, koska se henkii edes jonkinasteista vapautumista.

Rebelhead: A Glorious Lack Of Sophistication
Falcon Crest

A Glourious Lack Of Sophisticationin kaltaiset levyt ovat ikävällä tavalla väliinputoajia: varsinaisia vikoja ei ole, kokonaisuus on nautittava, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Kuusi vuotta ensimmäisen albuminsa jälkeen tamperelainen Rebelhead tarjoaa puolituntisen turpaanvetoa, joka tuntuu mutta ei jätä hirmuisia jälkiä.

90-luvun puolivälin Entombedin hengessä tykittävä nelikko on jälleen laittanut hyviä kappaleita levyn kärkeen. Rapakka aloitus D-Day sekä todellisella voimalla hekumoiva Sleepwalker jättävät monia perässään tulevia kappaleita varjoonsa. Esim. Doomed Unlucky, melodisesti pätevä Uprising tai murea Left To Rust ovat kelpo viisuja, jos niille antaa kaiken huomionsa.

A Glorious Lack Of Sophisticationin paras puoli on ytimekkyys. Puoli tuntia, kymmenen kappaletta ja muutama täky per biisi. Viihdyttävän voimakasta, riffeihin pohjaavaa metallia tarjotaan monesti laimeammissa ja tylsemmissä muodoissa.

Tekstit: Jani Ekblom (Damngod, Dead In The Water, Mysteria, Radio Dead Ones ja Rebelhead), Aleksi Leskinen (Grendel ja Lambs) ja Heikki Väliniemi (Haikala)