24.08.2011
The Beach Boys teki yhden kaikkien aikojen komeimmista popalbumeista, mutta ei muuten erityisemmin juhlinut albumirintamalla.
The Beach Boysin Pet Sounds on uskomattoman kaunis, kekseliäs ja kunnianhimoinen levy ja näistä syistä yksi kaikkien aikojen popalbumeista. Myös The Beach Boysin keskeisimmän lauluntekijän Brian Wilsonin nimissä vuonna 2004 ilmestynyt Smile kuuluu harvalukuiseen täydellisten albumien kategoriaan.
Smilen piti seurata Pet Soundsia The Beach Boysin katalogissa, mutta se ei koskaan ilmestynyt. Jos se olisi julkaistu suunnitellusti, ja jos se olisi ollut samalla tasolla 2000-luvun versionsa kanssa, se olisi synnyttänyt The Beach Boysin katalogiin harvinaisen poikkeuksen: kaksi peräkkäistä loistoalbumia.
The Beach Boys ei ollut kovin erityinen albumiyhtye. Ei tietenkään voi sanoa huono, kun Pet Soundsin lisäksi ilmestyi Today!:n ja Sunflowerin kaltaisia hienoja, hienoja albumeja. Mutta voi sanoa heikko, kun lähes kolmenkymmenen studioalbumin joukossa on vain kolme erityistä, kymmenkunta kelvollista ja pitkälti toistakymmentä heikkoa tai suorastaan surkeaa albumia.
Ei The Beach Boys tietenkään ole tässä suhteessa mitenkään poikkeuksellinen yhtye. Maailmasta löytyy pop-artisteja, joiden yli kahdenkymmenen albumin katalogissa on enemmän täysosumia (esim. David Bowie), mutta myös runsaasti tekijöitä, joiden onnistumisprosentti on heikompi ja huippukohdat matalampia.
Todellisten onnistumisten vähyys The Beach Boysin katalogissa johtuu osittain siitä, että 1960-luvulla single oli ylivoimaisesti tärkein formaatti ja vasta vuosikymmenen loppupuolella albumimuodosta tuli yhä tärkeämpi. Pet Sounds on, huolimatta The Beatlesin samanaikaisista kokeiluista ja onnistumisista albumien saralla, monella tapaa ylittämätön levykokonaisuus.
Pet Soundsin jälkeen työstetyn Smilen hylkääminen jätti maestro Brian Wilsoniin syvät jäljet. Luomiskyvyillään ja innovaatioillaan maailman yllättänyt nuorukainen ei enää kyennyt johtamaan yhtyettä yhtä vaikuttaviin ponnistuksiin. Nopealla tahdilla albumeja julkaissut The Beach Boys teki paljon hienoja biisejä, mutta ei kahta loistavaa albumia peräkkäin.
Today! ja Pet Sounds ilmestyivät kyllä peräkkäisinä vuosina, mutta niiden väliin mahtuu kaksi albumia. Seuraava huippu nousi neljä vuotta myöhemmin. Vuonna 1970 ilmestynyt Sunflower ei ole yhtyeen muistetuin albumi. Monille 1970-luvun The Beach Boys oli jo nostalgia-akti. Onkin totta, ettei Sunflower esittele mitään järin uutta. Se on vain The Beach Boysin vahva paluu vokaaliharmoniapopin pariin nimenomaan yhtyeenä.
The Beach Boys perustettiin Kaliforniassa vuonna 1961. Alkuperäisen kokoonpanon muodostivat veljekset Brian, Carl ja Dennis Wilson, heidän serkkunsa Mike Love sekä ystävänsä Al Jardine. Viisikko sai nopeasti levytyssopimuksen ja vuoden 1963 loppuun mennessä The Beach Boys oli julkaissut jo neljä täyspitkää levyä.
Ensimmäiset levytykset eivät olleet kokonaisuuksina erityisen laadukkaita. The Beach Boysin aurinkoisesta surf-musiikista tuli kuitenkin nopeasti synonyymi kalifornialaiselle, rantaelämän, tyttöjen ja hienojen autojen täyttämälle unelmalle. Kuudes albumi osoitti jo huomattavaa edistymistä. All Summer Long (1964) alkaa hienolla I Get Aroundilla, jonka stemmoissa ja rakenteissa voi kuulla Brianin myöhemmin täydellistyviä, monimutkaisia ajatuksia. Vaikka aiheet levyllä olivat tuttuja (All Summer Long, Girls On The Beach), alkoi yhtye jo ottaa etäisyyttä rantakulttuuriin.
The Beach Boys muuttui samalla enenevissä määrin 21-vuotiaan Brianin johtamaksi yhtyeeksi. Hän oli jo aiemmin tuottanut yhtyeensä levyjä ja toimi myös pääasiallisena biisinikkarina, mutta All Summer Longista eteenpäin hän piti useimpia ohjaksia tiukasti käsissään. Today!, The Beach Boysin kahdeksas albumi ja ensimmäinen kolmesta vuonna 1965, oli jo hieno osoitus Brianin taidoista. Sen A-puoli koostui tutun vauhdikkaista ja iloluonteisista lauluista, kuten Bobby Freemanin Do You Wanna Dancesta, mutta B-puolella oli sen sijaan tummempia ja hitaampia kappaleita, joiden jousien, torvien, koskettimien ja teknisten kikkailujen taiteilussa kaikui Brian Wilsonin tulevat nerouden työt.
Lauluntekijä oli tässä vaiheessa jättänyt keikkailun ja keskittyi yksinomaan levytyksiin. Aluksi hänet korvasi lavalla Glen Campbell, mutta kun tämän oma ura country-popin parissa lähti liitoon, astui Bruce Johnston remmiin. Johnston toimi aluksi vain keikkamuusikkona, mutta aikaa myöten hänestä tuli yhtyeen täysjäsen, jonka sävellyksiä päätyi levyille asti.
Toukokuussa 1966 ilmestynyt Pet Sounds oli pitkälti Brian Wilsonin studiomuusikoiden kanssa luoma levy. Yhdestoista albumi ei ainoastaan sisältänyt Wouldn't It Be Nicen ja God Only Knowsin kaltaisia käsittämättömyyksiä. Se oli myös kokonaisuus, jolla kaikki liittyi kaikkeen. Pet Sounds ei sisältänyt mitään harkitsematonta, ja siksi se – yksi 1960-luvun populaarimusiikin yhtenäisimmistä teoksista – saavutti kuolemattomuuden.
Pet Soundsin jälkeen Brian ryhtyi työstämään Smilea, josta piti tulla kaikkien aikojen progressiivinen ja psykedeelinen popalbumi, "a teenage symphony to God", kuten mies itse määritteli. Smile oli jo lähes yksinomaan Brianin projekti. Albumin teko kuitenkin keskeytyi alkuvuodesta 1967. Brianin mieli oli hauras, hän kärsi masennuksesta ja vainoharhoista. Luovien ja muunlaisten ongelmien kasautuessa, levyprojektin vastustus Wilsonin perheen, yhtyeen ja levy-yhtiön suunnalta kasvoi.
Lopulta Smile hyllytettiin ja hylättiin. Sen jälkeen The Beach Boysista tuli taas pikkuhiljaa enemmän ja enemmän yhtye, Brianin vetäytyessä johtoroolistaan. Muutos ei heikentänyt yhtyettä radikaalisti, Smiley Smile (1967) ja Wild Honey (1967) olivat molemmat kelpo levyjä. Jälkimmäisellä yhtye alkoi taas soittaa itse studiomuusikoiden sijaan neljän vuoden tauon jälkeen.
Brian Wilsonin vetäytyminen vaikutti ennen kaikkea The Beach Boysin albumien tuotantoon. Materiaali oli edelleen paljolti hänen kynästään, mutta ilman Pet Soundsin studiossa tehtyjä avantpop-kokeiluja, runsaita sovituksia ja tuotannollista kerroksellisuutta, yhtye putosi edelläkävijän asemasta tavallisten lista-artistien joukkoon.
Vuosina 1968-69 The Beach Boysin levytähti ei loistanut kovin kirkkaana. Koko yhtyeen voimin tuotetut pari albumia olivat levysopimuksen viimeisten vaatimusten täyttämistä, sekä muiden kuin Brianin tekemien kappaleiden esiinmarssia. Erityisesti rumpali Dennis Wilson sävelsi mielenkiintoista materiaalia. Mikään ei kuitenkaan muuttanut sitä, että The Beach Boys oli taantunut popyhtyeeksi, joka kyllä osasi laulaa jumalaisia harmonioita, mutta ei luoda erityisen unohtumatonta musiikkia.
Loppuvuodesta 1969 yhtye alkoi Denniksen johdolla luoda materiaalia uudelle levy-yhtiölleen Repriselle. Seuraavan vuoden alussa The Beach Boys oli nauhoittanut tarpeeksi kappaleita Add Some Music -nimiselle levylle, mutta Reprise ei materiaalista innostunut. Levyä ei sellaisenaan julkaistu koskaan, vaan yhtye palasi studioon hiomaan biisejä uuteen uskoon. Loppukesästä 1970 The Beach Boys oli tehnyt sekä uutta materiaalia että hionut Add Somelle aiottuja kappaleita.
Sunflower ilmestyi elokuun lopussa 1970 eikä sen arvoa oikein aikanaan ymmärretty. Levy oli uusi alku levy-yhtiötä vaihtaneelle yhtyeelle ja The Beach Boysin paras Pet Soundsin jälkeinen albumi. Yhtye oli kollektiivina kehittynyt huimasti tuotantopuolella, Dennis oli tehnyt parhaat kappaleensa ja Brian toimitti ja viimeisteli levylle muutaman todellisen helmen. Samalla Sunflower oli kevyt tuulahdus itseensä käpertyneestä, kunnianhimoista poptaidetta tehneestä yhtyeestä. Levyn materiaali on monipuolista, vokaaliharmoniat julmettuja ja The Beach Boys kuulostaa pitkästä aikaa yksiköltä – kypsyneeltä yhtyeeltä, joka esitti vakavia lauluja rehellisellä tenholla. The Beach Boys ei ollut unohtanut leikkisyyttään, mutta karkkiraidat vaatetuksessa olivat jo jalostuneet pilkkeeksi silmäkulmaan.
Sunflowerilla on monta puolta. Dennis kirjoitti levylle sen menevänletkeän aloitusraidan – Slip On Through on hauska yhdistelmä rantaperkussioita, soulia ja rockia – lisäksi vanhasti rockaavan Got to Know the Womanin. Etenkin jälkimmäinen poikkesi levyn muusta materiaalista ja tuntuisi sopivan lähemmin Dennisin Pacific Ocean Blue -soololle (1977). Myös Brian toi levylle yhden täysin oman kappaleensa: This Whole World on tavallaan klassinen The Beach Boys -biisi, jossa yhdistyy uran alkuaikojen rehvakas lapsekkuus sekä varttuneen säveltäjän moniulotteisempi näyttämisenhalu.
Levyn parhaat kappaleet ovat kuitenkin yhteisiä hedelmiä. Konkreettisin yhteistyön tulos on Add Some Music to Your Day, Brianin, Loven ja Joe Knottin kirjoittama kappale, jolla Lovea lukuunottamatta laulaa koko yhtye. Add Somen lauluharmoniat ovat perinteistä The Beach Boysia, ja jostain syystä niihin ei osaa kyllästyä. Vielä komeampi on Dennisin ja ystävänsä Gregg Jakobsonin kirjoittama, A Day In The Life -henkinen timantti Forever. Se on yksinkertainen, pysäyttävän kaunis kappale. Brian sanoi sitä rukoukseksi, ja jotain toismaailmallista siinä häivähtää.
Myös muualla kaikuu The Beatles. Bruce Johstonin kirjoittama Deirdre on pieni kappale isoista asioista, mutta levyn B-puolen aloittava Johnston-biisi Tears in the Morning varsinainen täysosuma: melankolinen, kiivas, tunnelmallinen. Brianin ja Loven kirjoittama All I Wanna Do on Sunflowerin erikoisin kappale. Sen utuinen ja synteettinen, etäiseksi jätetty soundi ennakoi vahvasti shoegazingia ja rumpukoneita.
Brianin, Carlin ja Jardinen Our Sweet Love voisi olla God Only Knowsin rinnakaisteos, ja At My Window Brianin ja Jardinen taidonnäyte, pieni psykedeelisen popin helmi. Levyn päättävä Cool, Cool Water on yksinkertaisuuden ylistys. Pianosta ja ihmisäänestä sekä studiossa vietetystä viimeistelyajasta syntyy pienin ottein lauluharmonioita hyväkseen käyttävää, leikittelevää avantgardistista popmusiikkia.
Sunflowerin voima on sen hyvässä kappalemateriaalissa ja kokonaisuuden oivan tiukassa ja kekseliäässä sovituksessa. Se jäi The Beach Boysin viimeiseksi hienoksi albumiksi, ja tekisi mieli ajatella outoa Cool, Cool Wateria yhtyeen kokeellisen popmusiikin viimeisenä onnistuneena pihauksena.
The Beach Boysin uraan mahtui kuitenkin vielä monta levyä ja paljon kokeellisuuttakin. Sunflowerin seuraaja Surf's Up (1971) oli oivallinen levy, jolta kannattaa muistaa ennen kaikkea sen päättävä biisikolmikko A Day in the Life of a Tree-'Til I Die-Surf's Up. Myös vuoden 1977 Love Youlla on hetkensä, mutta muuten alamäki oli käsinkosketeltava.
Yhtyeen viimeisin albumi on varsinainen antikliimaksi. Vuoden 1996 Stars and Stripes Vol. 1 on kokoelma yhtyeen vanhoja klassikoita countrypop-versioina, tulkitsijoinaan liuta yhdysvaltalaisia valtavirta-countryn suurnimiä. Hämmästyttävää kyllä, levyllä vaikuttaa koko The Beach Boys -kaarti edesmennyttä Dennistä lukuunottamatta. Jäsenet laulavat lähinnä taustoja ja stemmoja, mutta silti Stars and Stripes Vol. 1 on sekä laiska että huono.
Värittömältä muovilta löyhkäävä karaoke tuntuu epätodelliselta päätökseltä yhtyeelle, jonka musiikkia on usein leimannut elämäntäyteinen äänien runsaus.
Teksti: Jani Ekblom
Yhtyekuva: thebeachboys.com
