Mirel Wagner, Ghost Brigade

Klubin torstai-illassa herkkää blues-näppäilyä ja jykeviä kitaravalleja.

Talvella debyyttinsä julkaissut Mirel Wagner on herättänyt pienillä, mutta toimivilla lauluillaan paljon huomiota ja hehkutusta, enkä ensimmäistä kertaa Klubin torstai-illassa neidin musiikkia kuulleena juuri muuta voi kuin liittyä kehujien joukkoon. Vähäeleisen melankolista karismaa hehkuva nainen ei tarvinnut lavan ja yleisön valloittamiseen kuin lauluäänensä ja akustisen kitaran.

Nick Caven sukulaissielun synkeät tarinat ja hienovaraisen herkkä näppäily sykki arvaamattomasti kuulijan oman sydämen syvimpiin kolkkiin, ja on erinomainen esimerkki yksinkertaisen alustan eri merkityksistä suoraan puhuttelevalle musiikille. Vangitsevien kappaleiden vääjäämättä vellova synkeys kävisi pidemmän päälle yhtälailla raskaaksi, jolleivät capon muutamaan biisiin tuomat haaveilevammat sävyt keventäisi kokonaisuutta juuri sopivasti.

Pahasta yskästä kärsinyt esiintyjä taisteli settinsä kunnialla läpi ja sai joka numeron päälle muhkeat suosionosoitukset. Wagnerin päätyminen metallibändin lämppäriksi herätti asetelman kiintoisista kontrasteista huolimatta myös viimeistään siinä vaiheessa kummaksuvia kysymyksiä kun yleisöä alkoi poistua paikalta jo ennen pääesiintyjää.

Varsinaisesta yleisökadosta ei Ghost Brigade kuitenkaan kärsinyt. Lähtijöistä huolimatta laaja-alaiseen yleisöainekseen vaikutuksen tehnyt viisikko pakkasi jo alkunauhana toimineen In the Woodsin industrial-vetoisen version aikana yleisön tiiviisti lavan ympärille. Clawmasterin tuimat riffit ja Manne Ikosen repivä huuto vapauttivat paineen järjestelmästä ja osoittivat todeksi sen, että vahvan tunnelatauksen kannattelema fiilistelymättö avautuu livenäkin voimakkaana purkauksena.

Alakuloisen kohmeloisesti heiluneen, painuneellakin äänellä erinomaisesti laulaneen Ikosen ympärillä kielisoitinvastaavat pitivät vauhtia yllä ja johdattelivat yleisön Until Fear No Longer Defines Us-pitkäsoiton kappaleesta toiseen. Albumi-orientoituneisuus toi keikalle selkeän, mutta yllätyksettömän kaaren. Tuoreille korville järjestys saattoi johdonmukaisuudellaan avata kokonaisuuden paremmin, mutta faniutuneemmalle siinä oli myös aihe tylsistymiselle – ellei tuorein pitkäsoitto sitten kolahtanut kuin Korkkari, kuten itselleni kävi.

Huippukohdat olivat kuten levylläkin, mutta Chamberin upea kertosäe ui vielä syvemmäs luihin ja ytimiin, Breakwater lanasi yhä myrskyisämmin, Tornin kiivaampi vauhti kohotti energialukemia entisestään ja Soulcarvers kohosi päätösnumerona huimiin korkeuksiin. Lujaa takovan rumpali Veli-Matti Suihkosen rytmitys tuntui välillä tunkevan jo kitaravallin päälle, mutta selkeys ja nyanssit pysyivät tiukasti yhtyeen hallinnassa.

Encoressa kuullut kolme vanhempaa numeroa puolestaan osoittivat, että Ghost Brigade ei ole uusiutumishaluiltaan tienoon aktiivisin poppoo vaan enemmänkin oman suuntansa ja sen vaalimisen tehtäväkseen valinnut yksikkö. Kappaleet seuraavat rujon ja herkän välillä trapetsitaiteilevaa linjaa liiankin täsmällisesti, mutta niin kauan kuin kuuloetäisyydelle saapuu yhtä toimivia kokonaisuuksia, iskeviä biisejä ja ennen kaikkea näin energisiä keikkoja, ei bändiä halua asiasta suuremmin soimata.

Teksti ja kuvat: Aleksi Leskinen