20.10.2011
Markku Kosken tuore esseekokoelma luotaa filosofisen hauskasti nykyaikaisen populaari- ja julkkiskulttuurimme kuvaston ja retoriikan ilmentymiä.
WSOY
Pitkän uran toimittajana ja kirjailijana tehnyt Markku Koski (s. 1945) on käsitellyt aiemmissa teoksissaan mm. populaarikulttuurin ja politiikan ilmiöitä. Kirjallisuutta, artikkeleita ja esseistiikkaa on syntynyt yhtäältä niin Olavi Virrasta kuin The Beatlesistäkin ja toisaalta myös Kalevi Sorsan kaltaisista raskaan sarjan poliitikoista. Uusimmalla esseekokoelmallaan Sydän hihassa Koski jatkaa samojen populaarien ja poliittisten teemojen parissa. Useimmat esseistä peilaavat tavalla tai toisella niitä postmodernin kulttuuriperintömme ilmiöitä, joissa talous tunkeutuu taiteeseen, politiikkaa tehdään viihteen keinoin ja korkea- ja populaarikulttuuri lyövät kättä toistensa kanssa.
Aikanaan yhteiskuntatieteilijäksi valmistunut Koski toimii vapaan kirjoittajantyönsä ohessa myös Lahden Muotoiluinstituutin tuntiopettajana. Monipuolinen tausta heijastuukin esseissä vahvoina sosiologisina ja filosofisina sävyinä sekä koukkaamisina taiteen- ja kulttuurintutkimuksen maailmaan. Puhtaaksi teoreetikoksi heittäytymisen Koski onnistuu kuitenkin välttämään, vaikka viittauksia yhtäältä Marshall McLuhanin ja Jean Baudrillardin tapaisiin ajattelijoihin ja toisaalta Charles Baudelairen kaltaisiin kirjailijoihin heitelläänkin. Viittauksillaan Koski pyrkii kuitenkin ensisijaisesti tuomaan tekstinsä sisältöön syvyyttä ja samalla sitomaan sen narratiivista muotoa. Niinpä sen koomin yltiöakateemisuuden viitta kuin ”name dropping”-briljeerauskaan eivät onneksi nouse esseissä hallitsevaan rooliin. Rehellisyyden nimissä on silti mainittava, että esimerkiksi edellisten nimien edes pintapuolinen tuntemus syventää toki lukukokemusta.
Kosken selkeäksi vahvuudeksi on joka tapauksessa sanottava hänen kykynsä popularisointiin, olipa kyseessä sitten viittaaminen toisiin teoreetikoihin tai hänen oman ajattelunsa julkituomiseen. Niinpä kirjan kaikki esseet voi lukea helposti vailla sen syvempää akateemista yleissivistystä, kunhan vain intoa haastaa omaa ajatteluaan suhteessa populaarikulttuuriin ja sen tuottamiin rinnakkaisilmiöihin riittää. Koski onnistuu myös välttämään pahimman ryppyotsaisuuden. Niinpä monista teksteistä on löydettävissä pakinallisia, novellimaisia ja ironisoiviakin sävyjä. Tämä tekee lukukokemuksesta parhaimmillaan paitsi avartavan, myös hauskan. Esimerkiksi edellisistä käy essee Heinz-ketsuppipullon ikonimaisesta asemasta suhteessa sen käytännöllisyyteen ja hyvän muotoilukäytännön sääntöjä rikkovaan toteutustapaan. Monen tekstin kohdalla tuli mieleeni myös foucault’lainen diskurssin ja ympäröivän semioottisen merkistömme aiheuttaman piilovallan kritiikki – vallan, jonka ylläpidosta olemme jokainen merkistömme tuottajina ja tulkitsijoina itse vastuussa. Kosken tyyli tuo paikoin mieleen myös toisen kotoisen esseistimme, kriitikkonakin arvostetun dramaturgi Outi Nyytäjän – tekstintekijän, johon Koskikin matkan varrella viittaa.
Jos edelliset määrittävät kokoelman metatasollisia tai intertekstuaalisia piirteitä, kutoo keskustelu julkisuudesta ja sen roolin murroksesta sisällön näkyvää punaista lankaa. Koski peilaakin osuvasti nykyaikaista, jo Andy Warholin aikoinaan lanseeraamaa ”15 minutes of fame” -ilmiötä, yhtäältä 1700-luvun ranskalaiseen skandaalikirjallisuuteen ja toisaalta Kekkosen kaltaisten mahtihenkilöiden julkisen ja puolijulkisen elämän kaksoisrooleihin (valtionpäämies-kalastaja ja valtionpäämies-naissankari). Niinpä Big Brother -tyrkyillä, pääministerin morsiamilla ja silikonitäytteisillä salarakkailla, on kaikilla historiallinen ja kulttuurinen taustansa jo Choderlos de Laclos’n 1700-luvun lopun kirjeromaanissa. Samaan aikaan on puhtaasti työnsä kautta julkiseen rooliin päätyneiden julkisuuskuvassa tapahtunut oma murroksensa. Jos vielä pari vuosikymmentä sitten keskeistä oli rakennetun tai saavutetun imagon ylläpito, määrittää nykyistä edustuksellista kuvaa ennen kaikkea kertomuksellisuus – julkisen ja yksityisen minän sekoittuminen, henkilökohtaisen elämäntarinan asettaminen näyteikkunaan. Tämä toteutuu erityisesti poliitikkojen kohdalla.
Yleisilmeeltään kokoelman tekstit soljuvat sujuvasti. Tämä pätee myös esseiden pituuteen, joka tuntuu useimmiten sopivalta lyhyempäänkin naposteluun. Kun käsiteltävät aihepiirit vielä sivuavat useimpien ihmisten arkikokemusta ja itsenäiset tekstit muodostavat kerronnallisesti loogisen kokonaisuuden, on paketti kaikkinensa mukavasti kohdallaan. Muodolliset rakenteet ovat siis kunnossa, mutta yksi kysymys sisällöstä silti herää: kuka, tai ketkä ovat kirjan potentiaalista kohderyhmää? Riittääkö toisaalta poleemisuutta ja kutsua dialogiin niille, jotka ovat populaarikulttuurin sosiologiaan ja filosofiaan perehtyneitä ja toisaalta, vaaditaanko sittenkin hieman liikaa niiltä, jotka ovat kokonaan vailla tällaista teoreettista pohjaa? Ainakin itseni kaltaiselle, vähän kaikista elämän ja olemisen ilmiöistä kiinnostuneelle teos on mitä mukavinta iltalukemistoa. Yhdeksi konkreettiseksi esimerkiksi nousi mieleeni hieman villi ajatus kirjan hyödyntämisestä taide- ja kulttuurialan oppilaitosten filosofisten ja taideteoreettisten opintojen yhteydessä vähän vaihtoehtoisempana oheislukemistona.
Teksti: Rami Turtiainen
Kuvat: Soppakanuuna / Wikimedia Commons
