Aaltonen: Cisse Häkkinen

Honey Aaltonen on koonnut hyviä tarinoita Hurriganesin todellisesta tähdestä, naisia villineestä rujonkauniista basistista.

Johnny Kniga

Kuinkakohan moni on miettinyt, että Remun ja Albert Järvisen miehittämässä Hurriganesissa Cisse Häkkinen olikin se kaikista suurin tähti? Hugo Christer "Cisse" Häkkinen (1951-1990) ei ollut soitinvirtuoosi, muusikko, niin kuin Järvinen. Cisse Häkkiseltä puuttui myös vankilan, huumausaineiden ja romanitaustan muodostama, paikoin jopa mystinen hehku, joka ympäröi Remu Aaltosta. Sen sijaan Cisse oli, paradoksaalisesti kyllä, Hurriganesin nätti poika, kansikuvahahmo, vaikkei hänessä siihen välttämättä ulkonäköä ollutkaan.

Cisse Häkkinen oli tyttöjen suosikki, bassoa soittanut kitaristi, joka toi rock-yhtyeeseen, Hurriganesiin, sekä sen sykkivän sielun että pop-sensibiliteettiä. Eikä heleä-ääninen basisti jättänyt tilaisuuksiaan käyttämättä, kun aika moni neitokainen uskoi olevansa hänen ainoansa. Cisse Häkkinen ei ollut niin tunnettu pitkästä hännästään kuin varsinkin 80-luvulla kosteasta elintavastaan (mikä lopulta vei hänet hautaan), mutta näitäkin puolia uusi miehen itsensä nimeä kantava muistelmateos käsittelee.

Honey Aaltosen kirja Cisse Häkkinen kertoo jo kansikuvallaan paljon. Rennosti rööki suupielessä poseeraavan Häkkisen tiikerikuvioitu takki on auki ja silmissä on halua ja/tai nousuhumalan itsevarmuutta. Se ei ole säädytön vaan rohkea kuva miehestä, joka hurmaa sekä äidin että tyttären. Jokseenkin näin Cisse Häkkinen Aaltosen kirjassa kuvataankin. Rock-tähdeksi haluava, ja sellaiseksi vähän vahingossa tuleva mies oli syntinen herrasmies, taipumuksilleen uskollinen kavaljeeri, joka nautti asemastaan tunnettuna ja haluttuna muusikkona.

Aaltonen on rakentanut Häkkis-kirjan varsin eri näköiseksi kuin esimerkiksi melkein vuosikymmen sitten julkaistun Hurriganes-kirjansa, tai viime vuonna John Fagerholmin ja Jaakko Riihimaan toimesta ilmestyneen kirjan Albert Järvisestä. Siinä missä jälkimmäiset ovat tietokirjoja, on Häkkis-teos lähempänä kertomakirjallisuutta. Aaltonen on käyttänyt ensisijaisena aineksena tarinoita ja muisteloita Häkkisestä, ja myöntää auliisti esipuheessaan, että on välillä oikaissut mutkissa, jos juttu on sitä vaatinut. Perinteisempi muusikkoelämänkerta olisikin ollut tylsä ratkaisu, jo Hurriganes-kirjankin ansiosta.

Tästä johtuen Cisse Häkkinen -teos on mutkaton; vähän tekijänsä, vähän kohteensa ja runsaasti rock-tähden mytologisoinnin näköinen kirja. Se tuo esiin Cissen eri puolet ikäviä unohtamatta, mutta se ei vello sen puoleen ilkeyksissä kuin itsekritiikissäkään. Cisse muistetaan mm. rock-miehenä, automiehenä, naistenmiehenä ja kova juojana. Häntä pidettiin itsevarmana, onnettomana, kohteliaana, anteliaana ja ikävän sinisilmäisenä. Useimmat pitivät häntä hyvänä jätkänä, ei kuitenkaan minään jeesmiehenä.

Tietysti suurin osa Aaltosen esiin tuomista jutuista on mukavia. Ne mairittelevat kohdettaan, tai korkeintaan naurahtavat tälle hyväntahtoisesti, "että olipahan sekin". Paskimmatkin jutut ovat jotenkin miellyttävinä esitettyjä. Kirjan raameissa homma toimii, eihän kyse ole mistään kaikkitietävästä elämäkerrasta. Muistelijat jäävät nimettömiksi, mutta kokonaisuus on johdonmukainen, episodimainen kuvaus Cisse Häkkisen elämästä. Runsaasti kuvitettu teos ei jättäne Hurriganesista tai Cisse Häkkisestä kiinnostuneita kylmäksi.

Jani Ekblom