Pearl Jam Twenty – The Motion Picture

Pearl Jam nousi pinnalle 90-luvun alun grunge-aallon myötä, mutta on vuosien saatossa osoittautunut ahdasta lokeroaan huomattavasti monipuolisemmaksi bändiksi. Vaikka yhtye ei ole enää vuosiin isommissa otsikoissa viihtynyt, nauttii se yhä maailmalla vankkumattoman suurta suosiota. Yksi faneista on bändin lähipiiriin jo pitkään kuulunut elokuvaohjaaja Cameron Crowe, jonka dokumentti valottaa myös aiemmin tuntemattomia puolia Seattlen suurista selviytyjistä.

Sony

Pearl Jamin juuret ovat kahdessa seattlelaisessa legendassa. Näistä ensimmäinen oli jonkinlaista proto-grungea esittänyt Green River, jonka riveissä Stone Gossard ja Jeff Ament yhdistivät voimansa mm. Mudhoneyn sittemmin perustaneiden Mark Armin ja Steve Turnerin kanssa. Green River julkaisi yhden pitkäsoiton ja pari EP:tä, jotka aikanaan saavuttivat vain vähän huomiota, mutta joita nykyään pidetään vähintäänkin kultti-klassikoiden asemassa.

Bändi kesti aikansa ja sen hajottua Gossard/Ament lyöttäytyi yhteen Andrew Wood -nimisen laulajan kanssa. Näistä spontaaneista jameista muovautui Mother Love Bone, joka kukonpoikamaisen Woodin johtamana nousi maanlaajuisen läpimurron partaalle, kunnes kohtalo ja silkka typeryys puuttuivat peliin. Woodin päihdeongelmat olivat lähipiirin tiedossa jo pitkään, mutta suurelle yleisölle ne kristallisoituivat miehen heroiinin yliannostuksesta johtuvan kuoleman myötä 19.3.1990. Juuri ensimmäisen pitkäsoittonsa valmiiksi saaneelle bändille tämä oli luonnollisesti lamaannuttava isku ja oli lähellä, ettei Gossard & Ament-kaksikko kokonaan heittänyt pyyhettä kehiin ja siirtyneet ”oikeisiin” töihin.

Samoihin aikoihin Temple Of The Dog -terapiaprojektin nauhoittamisen kanssa yhtyeeseen otti yhteyttä Eddie Vedder -niminen laulajanalku. Ujo ja introvertti Vedder oli persoonana täysin erilainen kuin flamboyantti edeltäjänsä Wood, mutta Gossard ja Ament pian vakuuttuivat tämän vahvaääniseen nuoren miehen kyvyistä. Vedder muutti Seattleen ja Pearl Jam sai alkuunsa, joskin hetken aikaa viisikko totteli suosikkikoripalloilijansa Mookie Blaylockin nimeä.

Tästä eteenpäin asiat tapahtuivat vauhdilla – debyyttipitkäsoitto Ten räjäytti pankin kaupallisesti ja hetken aikaa Pearl Jam oli kiistatta maailman suosituin rockbändi. Suosion vastaiskuna bändi sai päälleen lokaa vähän joka suunnasta ja sitä syytettiin nykyvinkkelistä hieman huvittavastikin mm. liiallisesta kaupallisuudesta. Yhtenä näkyvimpänä kritisoijana oli Kurt Cobain, joka tosin nopeasti veti sanansa takaisin tavattuaan Vedderin kasvotusten. Myös dokumentissa tämä välienselvittely tuodaan vahvasti esille ja on selvää, että Cobainin kuolleessa kaikki sotakirveet oli jo haudattu.

Pearl Jamin uran alkuvaiheet on Crowen filmissä tuotu kattavasti esille, mutta ehkä tätäkin mielenkiintoisempaa on materiaali vuosilta 1995-2011. Ainakin itselleni Pearl Jamin tuoreemmat vaiheet ovat jääneet selvästi etäisemmiksi, vaikka levyjä on hyllyyn ilmestynyt tasaiseen tahtiin. Tämän aikakauden näkyvimmät tapahtumat olivat Matt Cameronin vakiintuminen bändin rumpaliksi ja vuoden 2000 tragedia Roskildessa, jossa yhdeksän keikkaa seurannutta sai väkijoukon paineessa surmansa. Jälkimmäinen asetti vakavan varjon koko yhtyeen uralle, sillä yhtyettä syytettiin välillisesti kuolemantuottamuksesta, mutta myöhemmin syytökset peruttiin.

Tästä episodista olisi Crowe voinut halutessaan voinut kaivaa enemmänkin esiin, mutta ymmärrettävästi hän jättää sen tekemättä. Pearl Jam Twenty on perimmiltään bändistä itsestään lähtenyt projekti, jossa Crowen oma ääni jää selvästi kertojien varjoon. Toisaalta tämä ratkaisu on toimiva, sillä harvoin ”puhuvilla päillä” saavutetaan näin mukaansatempaavaa kerrontaa, huumoria unohtamatta. Bändin huumorintajusta selvin esimerkki on Spinal Tapista innoituksensa saanut rumpali-kohtaus, jossa nopeat leikkaukset ja tiivistetyt luonnehdinnat tuovat katsojan tähän päivään.

Pearl Jam Twenty – The Motion Picture on mielenkiintoinen matka bändin historiaan ja se kestää taatusti useammankin katselukerran. Ennen muuta itseäni miellytti se, että kyseessä on oikea elokuva, ei musiikkipätkillä ryyditetty kuvaelma tai pitkitetty musiikkivideoiden sarja. Jälkimmäiseen tosin Pearl Jamin tapauksessa ei taida oikein mahdollisuuksia edes olla. Crowen omaa kerrontaa olisi toki voinut olla enemmän ja pääroolissa olevan Stone Gossardin sijaan ääneen olisi välillä ollut mukana saada muita yhtyeen lähipiiriläisiä, Chris Cornellin lisäksi. Vaimoja ja lapsia ei tähän elokuvaan ole mahdutettu lainkaan, eikä se oikeastaan kerro mitään jäsenten elämästä bändin ulkopuolella. Jos sellaiseksi ei laske Gossardia esittelemässä arkisessa kodissaan likaista Pearl Jam-kahvikuppiaan.

Teksti: Jari Jokirinne