06.11.2002
Haltuuni on syksyn tiimellyksissä ajautunut kirjava joukko pienkustanteita ja demoja, jotka selkeästi osoittavat että maamme kellareissa toimii aktiivisesti useitakin taidokkaita bändejä. Kyse ei useimman kohdalla ole enää mistään pikku puuhastelusta, vaan ehdottoman kunnianhimoisen musiikin työstämisestä.
TreUnion -sakkiin kuuluva teuvalainen Discore postitti viiden biisin Askel puhtaampaan -EP:n Desibeliläisille jo hyvän aikaa sitten, mutta allekirjoittaneen akuutista sähellyksestä johtuen levy pääsi tarkempaan reposteluun vasta nyt. No, on ainakin ollut aikaa tutustua kiekkoon oikein huolella ja juurta jaksaen. Tinkimätöntä modernia metallia suomenkielellä tarjoileva Discore hallitseekin genrensä kaarteet oikein mallikkaasti, mutta silti sortumatta matkimaan tunnetumpia nimiä. Tasaisesta biisimateriaalista onnistunein yksittäinen siivu on tuplabasarimättöön asti yltyvä Savuna ilmassa.
Katsauksen persoonallisinta antia edustaa TeroTero Klappin, Alice Puman ja Espen G:n hengentuote Kokardi eli balladeja piposhowsta. Trion kekseliäisyys ei rajoitu onneksi pelkästään absurdeihin teksteihin, vaan myös musiikista löytyy kosolti riemuisaa hulluutta. Pääosin akustiseen sointiin luottavan bändin omat biisit, erityisesti Älkää, edes jouluna ovat niin mainiota kamaa että kuluneet Mombasa- ja Vasten auringon siltaa-coverit kuulostavat niiden seassa varsin turhilta.
Hyvinkääläinen hardrock-pumppu Colditz ammentaa vahvimmat inspiraationsa rikkaalta 70-luvulta. Parhaimmillaan nelikon soljuva yhteispeli on progemaisesti polveilevissa kappaleissa kuten Third Child -demon avaavassa The Days Of Sorrowissa. Dieselveturin lailla jyräävään neljän biisin näytteeseen tuo kaivattua vaihtelua eeppinen The King Is Dead-biisi, jonka psykedeliaa hipovat kitaraosiot ovat ainakin meikäläisen mieleen. Suttuisista kansista huolimatta kaikin puolin kelpo levytys.
Tamperelainen Splunk Nut tuli kesän aikana nähtyä parikin kertaa livenä. Ainakaan Kirjastonpuiston keikan perusteella ei bändi jäänyt mitenkään erityisesti mieleen, mutta Life EP -llä punkittelee nuoreksi bändiksi ihan messevä tuttavuus. Aivan tavoittelemaansa greendaymaiseen tarttuvuuteen asti kolmikko ei vielä yllä ja lisäksi jatkossa kannattaa selkeästi valita kieleksi joko suomi tai englanti, ei molempia. Itse kallistuisin vahvemmin jälkimmäisen puoleen.
Seuraavan bändin nimi lienee RTFM ja demon Systema, vaikka nettisivun osoite (come.to/systema) hieman harhaan johtaakin. Antaumuksellista riffittelyä, pimeälle puolelle johtavia tekstejä ja päälle ripaus nuoruuden raivoa. Siinä varsin osuvaksi koettu resepti, joka painii aika pitkälti samoilla vesillä kuin alussa mainittu Discore. RTMF on tosin paria astetta enemmän pomppuosaston poikia, eritoten basisti on korninsa kuunnellut.
The Bim Boulevard Band on ehtinyt pukata ulos jo kaksi mainiota pikkulevyä. Molemmat läpyskät ovat sen verran vahvoja näyttöjä että jos itse pyörittäsin levyjulkaisuja tuottavaa lafkaa, ottaisin BBB:n ilomielin kustannettavakseni. Eihän tällä juurikaan kaupallista potentiaalia ole, mutta sielua riittää ja se on pääasia. Levyistä ensimmäinen lienee Mr. Boulevardin ihkaoma soololevy ja uudempi oikean bändin rinnalla levytetty, mutta takuuseen tästä on niukan infon myötä vaikea mennä. Mainioita levyjä kummatkin, lähes samanlaisista kansista huolimatta.
The Frostin nimensä mukaisesta First Demosta on havaittavissa vielä pientä arkailua. Kuiskaavaat lauluosuudet jäävät väkisinkin taka-alalle, vaikka muuten paketti onkin hyvin kasassa. Jos kauniita melodioita tukisi astetta särmikkäämpi toteutustapa, voisi minut laskea jo faniksi. Myös teknisellä puolella on petrattavaa, jotta yhtyeen terävimmät nyanssit pääsevät oikeuksiinta.
Itseään Neil Youngin, The Stoogesin ja Sielun Veljien äpärälapsiksi tituleeraava Ruotomieli on kaikin puolin omalaatuinen tapaus. Yhtyeen viiden biisin EP Musta valo/Musta kuumuus on jo varsin kypsä ja monipuolinen esitys, mutta aivan kympillä ei bändin koukeroinen räime vielä potki. Kahden vauhdikkaasti rokkaavan palan jälkeen hidastempoisempi Eedenistä Infernoon toimii jo vallan luontevasti – tätä osastoa toivottavasti ruokitaan jatkossa lisääkin. Puutteistaankin huolimatta Ruotomielen nimi kannattanee pistää muistiin, kyseessä on kuitenkin keskivertoa persoonallisempi ja erittäin monipuoliselta vaikuttava ryhmä.
Helsinkiläinen Voidin ensimmäinen demo on kunnianhimoinen tekele esikuviaan (mm. Jeff Buckley, The Beatles, U2, Bowie) myöten. Näin suureelliseen stadionrokkiin Voidilla on kuitenkin matkaa, mutta esim. hienoissa Sunlight- ja So Heavy -biiseissä on havaittavissa selkeitä merkkejä siitä että tämä ryhmä voi ponnistaa korkeallekin. Yhtyeen valtteja ovat hyvän biisimateriaalin lisäksi loistava vokalisti sekä tyylikkäät sovitukset, jotka jättävät oikeutetusti tilaa muillekin kuin kitaravalleille. Tästä demosta tulee muuten etäisesti mieleen yksi viime vuoden positiivisimmistä levylöydöistä eli Ours-yhtyeen Distorted Lullabies. Hieno avaus uudelle bändille, siis.
Jari Jokirinne
