05.04.2012
Miksi Mick Jagger ei ole koskaan kuulunut siihen kuolemattomien miesartistien - mm. David Bowie, Scott Walker, Iggy Pop, Lou Reed, Leonard Cohen - joukkoon, jonka tekemiset kiinnostavat aina uusia sukupolvia? Mm. siihen etsitään vastausta tuoreessa Jagger-kirjassa.
Otava
Marc Spitzin Mick Jagger -kirjan (suom. Sami Heino) perustana on klassinen kysymys Keith vai Mick? Useimmat päätynevät katu-uskottavaan Keith Richardsiin, onhan kitaristin julkisuuskuva kaikkea muuta kuin Jaggerin kuivakan ja etäisen bisnesmies-habituksen. Mutta Spitzin mielestä näin ei pitäisi olla. Hänen mukaansa vastaus on yksiselitteisesti Mick, kun tarkistaa faktat ja kuulee tarinat julkisuuskuvien takaa. Tästä Jaggerin ja Rolling Stonesin kulisseihin kurkistelusta Spitz kirjoitti kirjansa.
Spitzin teos rakentuu näennäisesti irrallisten episodien varaan. Spitz esittelee Rollareiden ja Jaggerin uralta tiettyjä avainkokemuksiksi tulkitsemiaan tapahtumia, joiden tarkoituksena on paljastaa "aito" Mick Jagger hänen vähän ylenkatsotun julkisivunsa takaa. Vaikka tekijä muuta väittää, on kirja kuitenkin myös eräänlainen vastaus ja vastaisku Richardsin viimevuotiselle elämäkerralle, jossa Jaggeria (eli "Brendaa") pilkattiin.
Jaggerin ja Richardsin viha-rakkaussuhde on pitkäikäinen ja maailmankuulu, ja olisikin outoa jos se ei näkyisi Jagger-kirjassa. Spitz nojaa episodeissaan harvoihin ja valittuihin lähteisiin, mikä tekee kirjasta fokusoidun ja sisäisesti linjakkaan, mutta jättää mielipiteiden kirjon piiloon. Samalla hän viittaa Richardsin teokseen niin usein, ettei kyse voi olla vahingosta. Spitz maalaa kuvaa, jossa kaksikosta Richards on niin pikkumainen että hän kirjoittaa Jaggerin kalun koosta. Silti Spitz tekee voitavansa vakuuttaakseen, että Jaggerin pippeli todellisuudessa on vähintään hyvää keskimittaa.
Kirja ei niinkään ole elämäkerta, vaan elämäkerrallinen analyysi tiettyjen asioiden vaikutuksesta Jaggerin ja Rollareiden uraan. Spitz nostaa esiin tapahtumia, ihmisiä ja aikakausia: esim. Rollareiden esiintyminen T.A.M.I. -show'ssa, The Rutles-elokuva All You Need Is Cash tai bensa-aseman seinään (ehkä) pissaaminen esitetään keskeisinä hetkinä. Spitzin jaggerologiassa on monta mielenkiintoista ajatusta, kuten esim. Anita Pallenbergin vertaaminen William Goldingin Kärpästen herran torvisimpukkaan.
Kirjaa ei kuitenkaan määrittele se, mitä Spitz väittää, vaan miten hän argumentoi. Ajoin Spitz venyykin tulkintoihin, joiden luulisi herättävän mielipiteitä. Hän mm. esittää, että syy sille, miksi 1970-luvun lopun nuoret ("punksukupolvi") eivät innostuneet Rollareista ei suinkaan ollut musiikillinen, vaan se että yhtye kehtasi väittää olevansa kapinallinen. Some Girls (1978) on toki onnistunut levy, mutta on silti vaikea nähdä miksi dinosauruksen olisi erityisemmin pitänyt kiinnostaa nuoria (tai vähän vanhempiakaan), kun samana vuonna oli tarjolla nuoremman polven tekijöiltä levyjä kuten Chairs Missing, This Year's Model ja More Songs About Buildings and Food ja vanhemmiltakin esim. Die Mensch-Maschine, The Last Waltz ja Darkness on the Edge of Town.
Tavallaan ihan rohkeasta otteestaan huolimatta osa Spitzin väitteistä tuntuu lähinnä väkinäisiltä tai liian paljon ymmärtäviltä ja anteeksi antavilta, fanipojan aatoksilta. Tekijän eduksi on kuitenkin laskettava se, että kirja ainakin pitää otteessaan. Kirja olisi kaivannut vielä toimittamista – toistoa on jonkin verran, mukana on virheitä (joita suomentaja on korjannut) ja aivan liikaa ympäripyöreyksiä – mutta tarjoaa sellaisenaankin mielenkiintoisen, ajanmukaisen ja vähän poikkeavan katsauksen Jaggeriin. Miehestä, joka on viimeksi antanut kunnon haastattelun joskus 90-luvulla, ei oikein muunlaista järkevää kirjaa taida voida kirjoittaakaan.
Teksti: Jani Ekblom
Kuva: Siebbi / Wikimedia Commons
