McKagan: It´s so Easy (ja muita valheita)

Useammankin nimekkään rock-partion jäsenistöstä tunnetun Duff McKaganin muistelmat tarjoilevat vähän muutakin kuin itseriittoista sikailua.

Otava

Likaisesta katurockjengistä koomiseksi stadionsirkukseksi kasvaneen Guns N´ Rosesin perustajajäsenistöstä parhaiten muistettavan Michael ”Duff” McKaganin (s. 1964) muistelmat It's So Easy (ja muita valheita (suom. Pekka Tuomisto) voivat ensituntumalta haiskahtaa taas yhdeltä rokkisikailueepokselta. Ei sinänsä ihme, Gunnareiden saralta tarinoita riittäisi kyllä. Bändin tanakasti rullaavista alataajuuksista vastuun kantanut McKagan ei kuitenkaan tyydy itsestäänselvyyksiin ja sekoiluun vaan pyrkii piirtämään itsestään rehellisen ja siten myös mielenkiintoisen kuvan. Hän on mies, joka on saanut elää unelmiaan, mutta joka myös kulki niiden vuoksi läpi Helvetin - tai useammankin.

Perustellusti Gunnareiden vaiheet ovat tarinan keskiössä ja heijastuvat myös tulevaisuudessa kaikkeen, mitä McKagan musiikin saralla tekee. Herra on ilmeisesti lukenut Slashin elämänkerran, joten bändin vaiheisiin ei uppouduta yhtä syvälle - McKagan keskittyy enemmän piirtämään selkeitä kuvia epäselvimmistä vuosistaan, ja puhuu kaiken aikaa omalla äänellään ja omasta totuudestaan. Hän ei säästele itseään eikä muitakaan seksin, huumeiden ja rokkenrollin syövereissä rinnallaan seikkailleita, mutta ei sukella tarpeettoman syvälle tarinoiden, paljastusten tai sekoilun suhteen. Synkimpinäkin hetkinä rakkaus musiikkia kohtaan piteli miestä ja bändiään jonkinlaisessa nitisevässä ja natisevassa kasassa, mutta päihteiden vallan, yli hilseen lyöneen menestyksen ja hukkuneiden pointtien keskellä edes se ei voinut pelastaa McKagania eikä Gunnareitakaan.

Kuoleman porteilla vierailemisen myötä kellon ääni onkin toisenlainen. Kuvaus räkänokkaisen intoilijapunkkarin matkasta täysin deekuuntuneeksi rappiorokkariksi ja aivan täpärästi Viikatemiehen otteilta selvinneeksi, itsensä ytimen löytäneeksi perheenisäksi alkaa muodostua kunnolla vasta äärimmäisimmän aallonpohjan jälkeen. McKaganin sanoissa ja suhtautumisessa on havaittavissa ripaus viisautta, jollaista kaiketi voi löytää vain näkemällä oman päätepysäkkinsä. Yksi kirjan selkeimpiä meriittejä onkin miehen asenteessa, josta ylpeimmilläänkin hehkuu nöyryyttä ja kiitollisuutta. Vastaavanlaisen muusikon uran tehneeltä ihmiseltä ei välttämättä odottaisi kumpaakaan.

McKaganin teksti on helppolukuista, ja tapahtumien kuvailu parhaimmillaan hyvinkin hirtehistä. Tarinoita todella riittäisi asiasta jos toisestakin, mutta mies on onnistunut kaivamaan elämästään esiin keskeisimpiä kipupisteitä, pimeäpäisimpiä kommelluksia, suurimpia saavutuksia ja selviytymiskamppailujen vereslihaisimpia hetkiä suhteellisen tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Vaikkei kirja ole kooltaan pulskimpia elämänkertoja, on se välillä myös raskaskulkuinen. Osaltaan tämä johtunee keskeisimpien käänteiden ja varsinkin mainitun vereslihan yksityiskohtaisen ja aidontuntuisen läpikäynnin intensiivisyydestä. Osaltaan kirjan raskauteen vaikuttaa myös periamerikkalainen yltäkylläisyys, ajoittain hivenen liian vahvasti Hollywood-osastolle luiskahtava maailmojen syleily. Kaljakuninkaan optimistinen ja heittäytyvä asenne, älyllisen nöyrä elämänkatsomus ja rokkikliseiden tuolle puolen yltävä uteliaisuus tekevät kirjasta silti hyvin mielenkiintoisen kahlattavan omaelämänkertojen saralla.

Mikäli Gunnari-fanin pitäisi sijoittaa roposensa yhteen kirjaan, saanee hän enemmän irti Slashin tuhdimmasta, syvemmäs biisien, kiertueiden ja vaiherikkauksien kiemuroihin syventyneestä teoksesta. Ryysyistä rikkauksien kautta raunioiksi ja lopulta jonnekin tavanomaisemman päätepisteen tuolle puolen johtava It´s so Easy on pikemminkin suositeltavaa luettavaa persoonallisista (ja kiistatta aika viihteellisistä) selviytymiskamppailuista ilman erityistä rock-linkkiäkään kiinnostuneille.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: duff-loaded.com