21.07.2012
Köln / Saksa
Kahdeksannen Amphi Festivalin ensimmäinen päivä huipentui The Sisters of Mercyn keikkaan. Alkuun pilvisen päivän ohjelma tarjosi myös kaikkea industrialin ja elektron saralta, jyräyksestä vastasivat mm. Apoptygma Berzerk ja Eisbrecher.
Kölnin lauantai aukeni auringonpaisteessa, vaikka sadetta oli lupailtu pitkin viikkoa. Sään jumalien viime hetken mielenmuutos heijastikin hyvin koko festivaalin henkeä ja tunnelmaa. Kahdeksatta kertaa järjestetty Amphi Festival ei ole ollut minkäänlaisissa vaikeuksissa, vaikka osa kilpailevista juhlista on talousvaikeuksien johdosta joko siirretty huomattavasti myöhäisempään ajankohtaan, tai jopa peruttu kokonaan.
Kölnin sydämeen, tarkemmin sanottuna Tanzbrunnenin alueelle, kotinsa perustanut festivaali rakentui jälleen kahden suuren estradin tarjonnalle. Päälava oli sijoitettu ulkokentän toiseen laitaan ja suuren Staatenhausin-hallin sisältä löytyi puolestaan toinen esiintymislava, joka ei mitoiltaan jäänyt juuri edellisen varjoon. Tämän lisäksi erillisessä sivurakennuksessa oli luvassa kaikkea elokuvanäytöksistä, luentoihin, keskustelupaneeleihin ja kummankin illan sulkeviin tanssibileisiin saakka. Vuoden 2012 Amphi festivaalin sai kuitenkin käynnistää jo puoliltapäivin berliiniläinen The Wars jonka debyyttialbumi Healings on nostanut ryhmän profiilia kummasti.
Juhlat avasi virallisesti Eisbrecherin industrial-veteraani Alexx, joka spiikkasi sisään berliiniläiset ja sai tästä hyvästä melkoiset suosionosoitukset yllättävän runsaslukuiselta juhlijajoukolta. Kellohan oli siis vasta kaksitoista.
Heti ensimmäisen biisin aikana kävi selväksi, että Joy Division ja varhainen The Cure kuuluvat takuulla trion suosikeihin. Soittimet erottuivat mukavasti, mutta vahvasti efektoitu laulu jäi lähinnä suhinaksi kappaleiden taustalle. Välispiikkejä ei juuri kuultu, mutta kolmantena soineen kipaleen muheva bassolinja osoitti, että ryhmä voi hyvänä hetkenään osua kultasuoneen.
Minkä tahansa yhtyeen on vaikea saada kovinkaan suurta vastakaikua festivaalin ensimmäisenä bändinä, mutta berliiniläisten kunniaksi on sanottava, että ainakin he yrittivät. Chris Kowskin, Gernot Pohlen ja Felix Rollin muodostama trio paransikin otettaan loppua kohden, joten kuka tietää, ehkä The Wars nähdään joskus samaisella estradilla vielä yhtenä pääbändeistä?
Hallin puolella päivän ja festivaalin sai avata niin ikään saksalainen Eisenfunk, joka on partioinut elektron, EBM:n ja industrialin rajamailla viimeisen kuuden vuoden ajan. Etenkin näppärästä Pong-hitistään tuttu ryhmä oli vetänyt hallin lähes täyteen väkeä, mutta jokin siitä maagisesta kultaisesta kaavasta tuntui nyt puuttuvan. Ryhmä sai rakennettua kyllä kerrostalon kokoisen äänivallin, mutta muuri oli nyt hiukan turhan tuhti ja täynnä liian suuria murikoita.
Herrain riehuntaa jaksoi seurata jonkin aikaa, mutta hetken päästä huomasin jo kiinnittäväni enemmän huomiota levymyyjien tarjontaan kuin itse ryhmään. Loppukeikka kuluikin levylaareja plaraillessa ja soittoa toisella korvalla kuunnellessa. Tässä vaiheessa onkin kaiketi hyvä kertoa hiukan siitä kaikesta muusta, mitä festivaalin yhteydessä tapahtui.
Kuten aiempinakin vuosina, myös nyt monissa kojuissa oli myytävänä vaatteita, koruja, laukkuja, päähineitä, virallisia bändi- ja festivaali-paitoja, ja tietysti levyjä kaikissa eri muodoissa (CD, erikoisboksit, vinyylit, seiskatuumaiset, kasetit ja jopa MD-levyt jne.), sekä ties mitä muuta. Myyjien asiallisuus, tietämys ja kielitaito tekivät myös tuotteisiin tutustumisesta ja mahdollisesta kaupankäynnistä sujuvaa, sillä asiakas on Keski-Euroopan suunnalla aina oikeassa.
Lisäksi etenkin levyjen puolella tarjonta oli kaikenlaisen gootti-, elektro- ja industrial-musiikin saralla äärimmäisen kattavaa, ja olikin mukava löytää taas muutama kiekko, joita on saanut jahdata jo vaikka kuinka kauan. Hinnatkin olivat vielä kohdillaan, joten harvinaisuuksien metsästäminen ei automaattisesti tarkoittanut vararikkoon syöksymistä.
Mikäli shoppailu otti taas liikaa voimille, saattoi itseään virkistää mitä erilaisimmilla ruoka- ja juoma-annoksilla. Tässäkin kohdin runsas ja monipuolinen tarjonta teki satunnaisen festivaalivieraan elämästä helppoa – tai vaikeaa, mikäli tarjonnan paljous sai puntaroimaan liian pitkään itse päätöstä. Toisaalta miksipä ei poikkeaisi vaikka rantabaariin lekottelemaan aurinkotuolissa päivävarjo yhdessä ja drinkkilasi toisessa kädessä? Mutta jätetään nyt markkinavoimat jauhamaan rahaa ja siirrytään takaisin musiikin pariin.
Itävaltalainen mind.in.a.box julkaisi alkuvuodesta Revelations albumin joka on jo ryhmän viides pitkäsoitto. Omiin voimiinsa luottava yhtye jatkaa seikkailujaan future/syna popin ihmemaassa ja tällä kertaa albumin tuottamisesta vastasi bändin vokalisti Stefan Poiss. Ryhmän viime vuotinen Amphin keikka jätti hiukan toivomisen varaa, etenkin Poissin esiintymisen osalta, mutta nyt oli tyystin toinen ääni kellossa.
Tuttuun tapaansa mind.in.a.box soitti yhteen kuin noiduttu ja etenkin kitaristi Adam Wehsely-Swiczinsky sekä basisti Roman Stift liikkuivat lavalla ahkerasti. Mikä oli uutta ja suorastaan vallankumouksellista oli se, että Poiss tulkitsi lyriikoitaan vahvasti, liikkui silloin tällöin pitkin estradia ja syyllistyi jälkimmäisellä puoliskolla suorastaan selvään yleisön kosiskeluun. Tähän kun lisää mukaan rankennetut versiot vanhoista hiteistä, kuten 8 Bits, niin kyseessä oli kuin uudelleen syntynyt orkesteri. Kölnin päälavalla menoa ei haitannut edes katkennut kitarankieli, joka vaihdettiin ennätysvauhdilla, joten päivän ensimmäinen täysosuma oli tosiasia.
Ahkerasti työtä tehnyt mind.in.a.box on kypsynyt vuosien ja kasvavan menestyksen myötä. Itävaltalaiset näyttävätkin nyt olevan valmiita murtautumaan seuraavalle tasolle, joka saattaa tapahtua jo seuraavalla pitkäsoitolla. Ainoaksi ongelmaksi saattaa muodostua samojen elementtien liika kierrätys kappaleissa.
Pienen tauon jälkeen oli jälleen aika siirtyä takaisin hallin puolelle, sillä Assemblage 23 oli seuraavaksi pääsemässä lyöntivuoroon ja yhdysvaltalainen pitkän linjan pioneeribändi kuului festivaalin ehdottomiin ”tämän takia tulin tänne saakka” –tapauksiin. Yhtye on aina ollut yhden henkilön, Tom Shearin, muodostama ilmiö, jota satunnaiset live-soittajat ovat vahvistaneet. Ennakkofiilikset keikalle olivat korkeat, sillä kesäkuussa julkaistu seitsemäs pitkäsoitto Bruise jatkoi Assemblage 23:n vahvojen julkaisujen ketjua, mutta myös nyt halli, jos ei nyt pettänyt, niin ainakin osoittautui epäsuosiolliseksi paikaksi.
Vika saattoi olla allekirjoittaneessakin, mutta Assemblage 23 tuntui huristelevan matkavaihteella eteenpäin ja kaikessa oli sellainen ikävä peruskauran maku. Keikka ei tarjonnut yllätyksiä mihinkään suuntaan, joten ryhmän näkeminen oli lopulta vain harmitonta ajanvietettä illan suuria nimiä odotellessa.
Hallin puolella hiukan laimeasti käynnistynyt päivä sai kuitenkin kummasti potkua, kun estradille kapusi Haujobb, joka on viimeisen parin vuoden aikana aktivoitunut uudestaan. Vokalisti Daniel Myerin ja konevelho Dejan Samardzicin muodostamaa ryhmää oli vahvistettu lisäjäsenillä, ja etenkin lisääntyneet perkussiot antoivat kappaleille mukavasti voimaa.
Bändin viimevuotinen keikka E-Tropolis festivaalilla oli jo melkoinen tapaus, mutta nyt tuolloin korkealle asetettu rima ylitettiin vaivatta ja hallin keikka oli sanalla sanoen dynamiittia. Livetilanteessa nelikoksi kasvanut ryhmä sai luotua halliin intiimin ja vahvan tunnelman, jota edes nikottelevat taustaruudut eivät pystyneet rikkomaan. Liikkeen takia lämpötila lähti kohoamaan nopeasti, mutta mitä siitä kun The Noise Institute ja muut helmet jyrättiin yleisön päälle hellällä voimalla.
Tunti voi joskus olla pitkä aika, mutta hallin puolella kuusikymmentä minuuttia kuluivat nyt luvattoman nopeasti saksalaisten elektro-industrialistien seurassa. Vaikka hallin puolella olisi siis viihtynyt pidempäänkin, oli aika siirtyä ison estradin lähistölle. Päivän nimet olivat kasvamaan päin ja baijerilainen Eisbrecher oli illan toiseksi viimeinen esiintyjä isolla lavalla. Yhtye oli itse asiassa aloittanut osuutensa ja puoli tuntia aiemmin, mutta keikasta oli jäljellä vielä lähes kolme varttia, joten ei muuta kuin joukon jatkoksi ihmettelemään tapahtumia.
Maaliskuun lopulla julkaistu Die Hölle muss warten on vienyt Eisbrecherin musiikkia äärimmäisempään suuntaan, mutta ainakaan menestystä tämä suunta ei ole vahingoittanut, sillä kenttä pääestradin luona oli ääriään myöten täynnä, eikä vapaata tilaa löytynyt edes kaukaa laidoilta. Äänenpainetta lähti ämyreistä irti kuitenkin sen verran, että horisontissa heiluvat pikku-ukot saivat myös allekirjoittaneen jakamattoman huomion.
En ole ehtinyt tutustua kovinkaan hyvin ryhmän viimeisimpään pitkäsoittoon, mutta ainakin parin vuoden takaisen Eiszeit-albumin nimikappale, sekä neljän vuoden takaisen Sünde-pitkäsoiton isot biisit Heilig ja huumorilla höystetty This is Deutsch paukutettiin maisemaan. Yhtyeen entistä kitaravoittoisempi kaulinta oli muokannut vanhoja biisejä jonkin verran, mutta muutostyöt olivat lähes poikkeuksetta vain parantaneet lopputulosta. Alexx Wesselsky, Noel Pix ja kumppanit saivatkin vetäytyä lamppujen alta selkeinä voittajina. Eisbrecher oli tullut, soittanut ja murtanut kaikki mahdolliset esteet pieneksi murskaksi.
Festivaalin ensimmäisen päivän, ja monelle koko festivaalin, suurin nimi oli kiistatta illan viimeinen suurella estradilla esiintynyt bändi. Trendit tulevat ja menevät, mutta The Sisters of Mercy se pysyy ja itse asiassa jopa paranee vuosien saatossa.
Armon siskot eivät ole julkaissut uutta levyä pieneen ikuisuuteen, ja klassikoksi luokiteltavasta First And Last And Always -albumistakin on ehtinyt kulua jo 27 vuotta. Tilanteeseen ei ole näkyvillä muutosta, vaikka ryhmällä on valmiina jo yli levyllinen uutta materiaalia, jota soitetaan enenevissä määrin myös keikoilla. Jotain brittien vetovoimasta ja merkityksestä kertoo kuitenkin se, että The Sisters of Mercy voi olla edelleen vanhojen näyttöjensä perusteella festivaalin pääesiintyjä.
Kuuden vuoden takainen Tuskan keikka onnistui mainiosti, vaikka soundit tuottivat paikoitellen ongelmia. Yllättäen ties kuinka monta miehistönvaihdosta läpikäynyt ryhmä oli sama kuin Kaisaniemessä ja vokalisti Andrew Eldritch johtikin jälleen joukkojaan keskeltä, laidoillaan kitaristit Ben Christo ja Chris Catalyst. Herrain lisäksi estradilla nähtiin luonnollisesti myös rumpukone Doktor Avalanche hoitajansa kera, sekä useamman kappaleen vokaaleissa auttanut naislaulajatar Lisa Cuthbert, joka sai myös oman tähtihetkensä.
Legendaariselta The Reptile House EP:ltä löytyvä Kiss the Carpet potkaisi keikan käyntiin ja kierroksia nostettiin The Vision Thing -albumilta löytyvän Ribbonsin voimin. Kumpikin siivu esitettiin aavistuksen suoristetussa muodossa, mutta vauhti oli tällä kertaa voimaa. Kuten todettua ryhmällä on runsaasti julkaisemattomia kipaleita ja tästä materiaalista ensimmäisenä kuultiin vauhdikas Crash and Burn, joka ei jäänyt vertailussa tippaakaan jälkeen klassikoista. Samat sanat voi huoletta sanoa myös myöhemmin setissä soineesta We Are the Same, Suzanne kipaleesta, joka levytettynä voisi nousta tuoreeksi Sisters-klassikoksi. Yleisön reaktiot olivat kuitenkin aina hieman laimeampia, kun uusi kappale kuultiin, joten matkaa jatkettiin Amphetamine Logicin erittäin nopealla versiolla ja vähintään yhtä vahvaksi kääntyneellä Rock and A Hard Place -rallauksella.
Näissä kohdin Andrewn laulu alkoi ikävä kyllä kääntyä käheäksi ja liiaksi kaiutettua kärinäksi, mikä söi biiseistä sen parhaan terän. Christo ja Catalyst paikkasivat maestroa kyllä parhaansa mukaan esimerkiksi First and Last and Always vetäisyssä, mutta ainakin Kölnin yössä Eldritchin ääni oli paikoin pahasti alamaissa. Erityisen selväksi tämä kävi loisteliaan Alicen kohdalla, josta vokalistimme ei saanut oikein minkäänlaista otetta.
Tässä vaiheessa Cuthbert tuli mukaan kuvaan ja naisvokalistin avustuksella esitettiin mm. mittava Dominion / Mother Russia, josta kehkeytyi lopulta yksi keikan kohokohdista. Uusia biisejä viskattiin jälleen mukaan ja yleisön vastaanotto oli, kuten aiemminkin, monta astetta viileämpi. Luulisi näiden selvien merkkien rohkaisevan Eldritchiä viimeinkin siirtymään sinne studion puolelle ja pistämään uutta materiaalia myös kaikkien saataville. Keikan loppupuolella koettiin vielä yllätys, kun estradille roudattiin koskettimet ja Cuthbert esitti yksin todella riisutun version This Corrosin kappaleesta. Tilanne ei ollut helppo, mutta neito suoriutui koitoksestaan puhtain paperein.
Keikan virallinen osuus loppui lähes puoli tuntia etuajassa, mikä sai monet vilkuilemaan kummastuneena kellojaan. Eipä silti hätiä mitiä, sillä totta kai ryhmä palasi takaisin ja esitti vielä kokonaista neljä kappaletta encorena, jotka kaikki edustivat niitä ”pakollisia kuvioita”. Ensinnä kuultu More oli saanut tuhdisti lihaa luittensa päälle ja alkujaan mahtipontisena stadionballadina syntynyt siivu kasvoi nyt melkoiseksi hard rock numeroksi. Vision Thing ja Lucretia My Reflection jatkoivat jyrkkää nousua, kunnes keikan lopulta päättänyt Temple of Love räjäytti kaikki pankit ja pajatsot. Finaalissa itse Eldritchkin lähti viimein mylvimään sellaisella voimalla, että aiemmat ongelmat alkoivat tuntua lähinnä asenteellisilta. Tiedä sitten mikä oli lopulta totuus.
Vaikka armon siskot tulivat, näkivät ja voittivat isolla estradilla, ei festivaalin ensimmäinen päivä ollut suinkaan vielä ohitse. Hallin puolella Apoptygma Berzerk oli aloittanut oman urakkansa jo 40 minuuttia aiemmin ja norjalaisten keikka tuli jatkumaan vielä toisen moisen, joten päätin suunnata seuraavaksi kohti massiivista äänivallia.
Vokalisti Stephan Grothin johtama ryhmä sai melkoisen yleisöaallon jo valmiiksi täyteen halliin, kun ison estradin edessä ollutta väkeä lähti pakkautumaan sisään, ja rumpali Thomas Jakobsenin sekä kitaristi Brandon Smithin tätä nykyä täyttämä bändi taisi saada tästä vain entistä enemmän vettä myllyynsä.
Livetilanteessa koneosastosta vastaavat Stephanin veli Jonas Groth, sekä aiemmin Jesus on Extasyn vahvuuksiin kuulunut Ophelia Dax, joka julkaisi myös jokunen vuosi sitten sooloalbumin Leandran nimellä. Tällä kertaa soittajien tunnistaminen oli tosin haasteellista, sillä Apoptygma Berzerkin saattoi nähdä vain lainausmerkeissä. Koska halli oli tupaten täynnä, ei lähelle lavaa päässyt ja itse estradi oli yltä päältä savun peitossa. Lisätään tähän vielä välkkyvät valot ja lauteilla saattoi nähdä liikkuvan jotain. Äänestä päätellen vokalisti oli Groth, mutta paljon muusta ei sitten voinutkaan olla varma.
Rajattu näkyvyys ei kuitenkaan haitannut juhlijoita, joista lähti parhaimmillaan korviahuumaava meteli, kun Groth yllytti väkeä yhteislauluun. Keikka kulkikin nousujohteisena aina päätösbiisi Until the End of the Worldiin saakka, eikä loppu ollut tälläkään kertaa kovin lopullinen. Asianmukaisten taputusten myötä jälkiruoaksi saatiin vielä Joy Divisionin klassikko Love Will Tear Us Apart, sekä old-school EBM-faneille suunnattu Bitch, joka soi jo ryhmän 19 vuoden takaisella Soli Deo Gloria debyyttialbumilla. Alleviivatakseen aikojen eroa Groth esitti biisin ainoastaan veljensä avustuksella (savu oli tässä välissä hälvennyt lähes kokonaan), minkä jälkeen keikka olikin sitten siinä.
Ohjelma jatkui vielä DAF:in keikalla, mutta tässä kohdin olisi pitänyt odottaa kolme varttia keikan käynnistymistä ja pitkä päivä tuntui jo jaloissa. Siispä oli aika suunnata takaisin hotellille ja unten maille, jotta seuraavan päivän koitoksista selviäisi.
Amphi Festivalin sunnuntai
Teksti ja kuvat: Mika Roth
