Philip Norman: Mick Jagger

Gummerus

Philip Norman yrittää rakentaa tarkan kuvan Rolling Stonesin komeahuulisesta vokalistista, mutta ilman tuoreita haastatteluja ja Jaggerin siunausta kirjailija joutuu arvailemaan, lainailemaan ja pistämään sanoja muiden suihin. Elämänkerta onkin harhaanjohtava sana, mutta onnistuu Norman sentään jotain kaivamaan esiin tällä 60-lukuun keskittyvällä +700 sivuisella mammutillaan.

Mick Jaggerista on vuosien saatossa julkaistu monia kirjoja, joissa loistavan rahavainun omaavan egomaanikon sisintä on yritetty purkaa ja tuoda esille. Viimeisin huomattava ponnistus tällä saralla oli Marc Spitzin kirja, joka osoittautui lopulta lähinnä innokkaan fani-pojan kritiikittömäksi ylistykseksi. Juuri kummoisemmin ei käy Philip Normanin, vaikka mies pystyy sentään suhtautumaan analyyttisemmin Rolling Stonesin kumihuulen kylmimpiin temppuihin.

Päälle 700-sivuisen jätin painopiste on raskaasti 60-luvulla. Nuoren Jaggerin liikkeitä seurataan ensimmäisten kymmenien sivujen ajan tarkasti, mutta pian opus muuttuu Rolling Stonesin historiikiksi, jossa Jagger esiintyy usein lähinnä sivuhahmona. Yksi syy tähän on Jaggerin systemaattinen kieltäytyminen haastatteluista joissa pureuduttaisiin miehen historiaan. Tästä johtuen Norman joutuu muiden tavoin nojaamaan solistin lähipiiriin, vanhoihin lähteisiin, sekä Jaggeria enemmän ja vähemmän viistäviin tapahtumiin, joten tarkan henkilöprofiilin perään on turha haikailla.

Bändin perustaja Brian Jones kuvataan jälleen heikkopäisenä huumefriikkinä, jonka lukuisat äpärälapset ja elatusmaksuongelmat tuodaan esiin ikävimmässä mahdollisessa valossa. Jaggerin omat lehtolapset kuitataan luonnollisesti myöhemmin aivan erilaisella painolla, onhan sankarimme (selvistä naisvihaajan piirteistään huolimatta) maailman ihanin isä – silloin kun sattuu siis olemaan paikalla eikä ole jahtaamassa teini-ikäisiä pimuja. Toinen suuri Rolling Stone, Keith Richards, on puolestaan Normanin luomassa kuvassa totaalisesti kontrollinsa menettänyt nisti, jonka panos musiikissa on ollut alle puolet, joten arvaatte varmaan kenet kirjoittaja nostaa merkittävämmäksi bändin jäseneksi…

Kirja julistaa Jaggerin toistuvasti rock’n’rollin eläväksi legendaksi ja supertähdeksi, mutta kun miehestä ei saada mitään irti toistuvien ”muistiongelmien” vuoksi ja näyttelijänurakin kuihtui lähes yhtä nopeasti kuin soolo-ura, piirtää kirja kohteestaan lopulta hyvin ikävän ja tylsän kuvan. Supertähdestä on turha puhua, sillä ilman bändiään sankarimme ei olisi kuin seksihullu ikämies, joka kieltämättä soittaa hienosti huuliharppua, mutta jonka valtakausi rockin suurimpana moottorina päättyi jo joskus 70-luvulla.

Tässä on mies, joka kaappasi bändissä vallan itselleen, alisti Charlie Wattsin, Bill Wymanin, Mick Taylorin, sekä myöhemmin vielä Ron Woodin toisen luokan kansalaisten asemaan. Tämä mies otti itselleen myös taloudellisen kontrollin ja piti rytmiryhmänsä pikkupalkallisina loistaessaan salamavaloissa. Tälle miehelle hänen itsensä luoma ”cooliuden tyrannia” on muuttunut laiksi, joka on lopulta lakaissut persoonan viimeisetkin rippeet tympeiden one-linereiden ja klisheiden alle.

Kuka tämä mies oikein on? Siihen Norman ei pysty antamaan vastausta, eikä Jaggerin kummallinen hahmo tule tiiliskiven myötä juuri aiempaa läheisemmäksi. Kirja kahlaa 60-luvun ja 70-luvun alun kuitenkin sen verran tunnollisesti läpi, että mikäli Jagger/Stones –historia on outo kannattaa opukseen tarttua. Pitkän linjan faneille kirja ei antane juuri mitään uutta.

Teksti: Mika Roth