Rush (CAN)

Clockwork Angels -kiertueensa Euroopan osuuden Helsinkiin päättänyt veteraanitrio ei näytä hidastumisen merkkejä.

Olen ollut todistamassa kahta tavalla tai toisella merkittävää Rush -konserttia aikaisemmin. Vuonna 2004 yhtye juhli nykykokoonpanonsa kolmekymmenvuotista uraa R30-kiertueen merkeissä, piipahtaen tuolloin myös Tukholmassa. Samalla Rush päätti yli vuosikymmenen mittaisen esiintymistauon eurooppalaisilla näyttämöillä. Kotimaahamme yhtye saatiin ensikerran kuitenkin vasta vuonna 2007, Snakes & Arrows-kiertueen tuodessa virtuoositrion vihdon myös Helsingin täyteenahdetulle Hartwall Areenalle.

Samaisesta konsertista päätyi sittemmin kohtaus vastikään YLE Teemalla esitettyyn, metallidokumentaristina paremmin tunnetuksi tulleen Sam Dunnin ja Scot McFadyenin viehättävään Rush: Beyond Lighted Stage -dokumenttielokuvaan – historianvalottajaan, jossa allekirjoittaneellakin oli kunnia esiintyä. (Siis noin puolensekunnin ajan, tuota maagista hetkeä pysäytyskuva kerrallaan taltioinnista paikantaen.)

Vuoden 2008 Time Machine -nostalgiakierroksella jälleen Hartwall Areenallakin pyörähtänyt yhtye, toi tämänkertaisen Clockwork Angels -kiertueensa tutulle pelikentälle Helsinkiin. Samalla yhtye osoitti sen, minkä viime vuonna julkaistu, kiertuenimeä kantava albumikin: rock, ystävyys ja maanläheisyys eivät ole iästä, urasaavutuksista, tai edes elämän kovista koettelemuksista kiinni.

Vaikka viimevuonna julkaistun, sinänsä tasavahvan Clockwork Angelsin kanssa onkin itselläni ollut hieman ristiriitaisia tunteita ja vaikka jännitin settilistan painotuksia albumin suhteen, oli positiivinen yllätys huomata levyn jousivahvistettujen biisien toimivan livenä yllättävän hyvin. Kaksiosainen ja kolmetuntinen konsertti jakautuikin tasapainoisesti ensimmäisen puoliskon 80-90-lukujen nostalgiointiin, fokuksen siirryttyä väliajan jälkeen tuoreen materiaalin pariin. Toinen puolisko toi myös mainitut jouset lavalle. Konsertin loppuun oli toki säästetty pakolliset Red Sector A, Tom Sawyer, YYZ, Spirit of Radio ja melkoisesti stilisoitu 2112.

Lievä kiertueväsymys paistoi ainakin Alex Lifesonin kasvoilta, mutta ikämiehet Geddy Leen johdolla, jaksoivat silti veivata humoristisella ja antautuvalla sykkeellä heti avauksen Subdivisionsista lähtien. Osasyynä positiiviseen lavafiilikseen oli varmasti myös tietoisuus Euroopan kiertuerupeaman päättymisestä ja edessä olevasta lyhyestä hengähdystauosta ennen viimeistä Pohjois-Amerikan kolmatta kiertueosuutta. Neil Peart oli toki oma, yksi-ilmeinen itsensä, mutta väliäkös tuolla, kun kannujen takaa tietää saavansa sen sortin soittamista, että hieman karrikoiden välillä jo virheitä kaipaa.

Solistisia rumputaidonnäytteitä saatiinkin konsertissa peräti kolme erillistä kertaa, jotka onnistuttiin istuttamaan biisikerronnan kannalta saumattomasti. Iloinen yllätys oli myös se, että jo maneeriseksi standardiksi Peartin soolonumeroissa muodostunut big band -finaali oli vihdoin uskallettu jättää historiaan ja nyt oli uusien tuulten vuoro.

Jos pieni karikatyrisointi sallitaan, piti hyväksyvästi nyökyttelevää suomalaista rock-poliisiyleisöä taas vähän lämmitellä ennen kuin niin sanotusti irtosi. Todenteolla yleisön ja yhtyeen vuorovaikutusdynamiikka saatiin rullaamaan ensimmäisen puoliajan loppupuolella, Roll the Bonesilta noukitun funkkaavan Where’s My Thing?´n bassokuvioiden pyörähtäessä käyntiin. Biisi olikin yksi koko keikan terävimmistä onnistumisista, jossa yhdistyivät niin rullaava soitto, hyvä lavameininki kuin miksauksen tasapainoisuuskin. Jälkimmäinen tuntuikin heittelehtivän aavistuksellisesti pitkin konsertin kulkua, joskaan mitään dramaattisia epäonnistumisia ei miksauksenkaan osalta onneksi tapahtunut. Heittelehtimisen voi osaltaan pistää myös kuuntelusijainnin piikkiin, vaikka tuota välillä vaihtelinkin.

Jousiorkesterin rooli tuntui hieman täytteenomaiselta, joskin ihan rokkimeiningillä jousistokin settinsä heitti. Jouset olivat myös pakottaneet Rushin ainakin osittaiseen sovitustyöhön ja vähän hämmentämään yhtyettä normaalisti karakterisoivaa konstruktiivista tyyliä. Ei tässä nyt tietenkään maita mullistettu, mutta ainakin pieni vaihtoehtoinen lähestymiskulma musiikilliseen ilmeeseen saatiin. Piirre, jonka luulisi estävän yhtyettä itseään syöksymästä pahimpiin leipääntymisen kiroihin ja tarjoilevan yleisölle välillä jotain muutakin kuin nuotti nuotista toteutettua toisintoa albumikatalogin historiankaaresta.

Visuaalinen esillepano oli jälleen todella näyttävää katseltavaa; kenties näyttävintä mitä olen itse yhtyeeltä nähnyt. Etenkin toisen puoliskon huikea valoshow oli toteutettu hyvällä maulla ja onnistuttu yhdistämään jo aiemmilta kiertueilta hengeltään tutuiksi tulleisiin, Terry Gilliam -henkisiin surrealistisiin lavasteisiin ja tausta-animointeihin. Niin lavasteet kuin lavalla pyörähtämässä käyneet hahmotkin tarjoilivat absurdin huumorin ohella myös täkyjä bongattavaksi yhtyeen julkaisuhistorian tunteville. Kaikkinensa illasta jäikin käteen ennen kaikkea hyväntuulinen fiilis.

Teksti ja kuvat: Rami Turtiainen