Provinssirock 2013 - lauantai

Provinssin lauantai nosti esille manserockia, suuren maailman heviä, islantilaista mysteerirockia, nipun kotimaista punkkia ynnä viimeiset niitit kiviseen arkkuun.

”Ollaan. Vanhoja ollaan. Leikkaa hiukset ja hanki uusi harrastus. Virkkaaminen tai postimerkkeily voisivat olla pop.”

Tämän lauseen kuulin kajahtelevan alitajunnassani, kun oivalsin olotilani olevan runneltu, uneni olleen parhaimmillaankin herkkää (mistä erityinen kiitos äänekkäälle forssalaiselle kuorsaajalle!) ja edessä olevan vasta festivaalin toinen päivä. Noh, taistelukentälle asti päästyään ei sovi sotilaan käydä ruikuttamaan, mutta suotakoon edes pitkän kaavan mukaan suoritettu voimien keruu.

Alueelle asti päästessä ”voima” olikin mitä oleellisin termi, sillä käsillä oli ensimmäinen kertani Ikurin turbiinin käsittelyssä. Lähes 30 vuotta Tampereella viettänyt henkilö voinee pitää tuota saavutuksena. Mitä sitten kertoa live-elämyksestä nimeltä Popeda? Biisit ovat kaikille tuttuja, ja niiden mukana on helppo fiilistellä, vaikkei perehtymisen taso olisikaan kovin syvällinen. Bändin jytke on vuosikausien keikkailulla hiottu niin täsmälliseksi ja kestäväksi, että Pate Mustajärvi komppanioineen vetäisi varmasti vähintään mukiinmenevän keikan vaikka unissaan.

Mustajärven kestävyydestä onkin viime vuosina revitty useampikin lööppi, mutta tällä erää mies on tiukassa vedossa. En oikein millään voi kokea kuuluvani Popedan kohderyhmään, ja silti sytyin kun karismaattinen Ikurin kasvatti latoi rivit kohdilleen. Yksi viime vuosien hermoja riipivimmistä trendeistä on mielestäni kaikenlainen ”äijäily”, millä jotenkin oikeutetaan kaikenlainen idioottimainen sekoilu, kunhan se nyvvaan on äiää, ja suoritetaan puettuna mustaan wifebeateriin, jota on ryyditetty jollain radikaalilla iskulauseella.

Höpönlöpön – ja Pate ei muuten sitten ole mikään sosiaalisten kivestensä koosta huolestunut äijä, vaan buutsit maata myöten tallustava rokkikukko, ja tällä mittakaavalla kenties viimeinen lajinsa edustaja. Luontaista karismaa ei kasva monessa puussa, ja sen todistaminen elävänä on omanlaisensa huima elämys.

Popedan testosteroni-annoksen myötä oli määrä kokea stand up-elämys, mutta järjestävälle taholle oli sattunut kämmi komediaesitysten suosiota arvioidessaan. Rumba Stagella tapahtunut kolmen koomikon putki oli kerännyt niin tuhdisti yleisöä, ettei umpitäyteen telttaan tunkeutuminen herättänyt juuri kiinnostusta. Mukavaa silti, että jo ennestäänkin monipuoliseen ohjelmaan mahdutettu ei-niin-perinteinen-festarivalinta veti väkeä puoleensa. Enkä voi sanoa, että stand up-elämyksen muuttuminen virvoke-elämykseksi olisi ollut suoranaisesti harmillinen käänne, kun aurinkokin malttoi hetkeksi pilkahtaa pilvipeitteen keskeltä.

Kovin aurinkoinen ei kylläkään ollut seurannut esitys, jonka kantavana voimana toimi niinikään karismaattinen keulakuva. Alexi Laiho ja Children of Bodom lienevät suomalaisen metallin kansainvälisten suurtarinoiden keskeisimpiä kiitoksen aiheita, ja tietty takuuvarmuus bändin nimessä lepääkin. Viimeisimmät pari levyä ovat loikanneet kiinnostuskertoimen negatiiviselle puolelle, mutta livenä järvi-aiheisista laulelmista erityisen kiinnostunut yhtye on tiukkuudessaan ja tasaisessa taituruudessaan Popedaan verrattava tapaus – ja ainoastaan hyvällä tapaa.

Omituista sinänsä on, että setin vanhempi materiaali on vuosien mittaan alkanut tuntua nautinnollisemmalta kuin tuoreemmat, riffi-orientoituneemmat veisut. Nuorempana minulla oli vaikeuksia sietää tilutukseen taipuvaista Bodomia; ensimmäinen levy, josta nautin alusta loppuun oli vasta Are You Dead Yet? vuodelta 2005. Nyt kummasti Bodom After Midnightin ja Silent Night, Bodom Nightin kaltaiset tilukiiturit veivät selkeimmin mukaansa. Tästä kertoo jotain tuntemattomaksi jääneen pitkätukan kanssa käymäni tiivistunnelmainen ilmakitaratilutusbattle Hate Men tahtiin. Pelottavaa kehitystä, myönnän, mutta samaan hengenvetoon totean CoB:n harvinaisuudeksi omalla alallaan. Riffien, tiluttelun ja raivoamisen riskiliitto toimii, jos sen puolesta on valmis laittamaan itsensä likoon.

Seuraavaan väliin koetimme kokea K-X-P:n, mutta sävykäs junnaus ei tavoittanut ajatusteni juoksua, tai toisinpäin. Hivenen hämmentyneenä koetimme kokea Witchcraftin, mutta ruotsalainen perinnehardrock se ei sekään napannut kunnolla kiinni. Erityisenä syynä tähän olivat jokusen vuoden takaiset muistot Graveyardista samaisella lavalla. Maanmiesten bluesin katkuinen jytäily vesisateessa on jäänyt mieleen kummittelemaan aivan tavattoman tomerana vetäisynä. Sen sijaan opimme, mitä tarkoittaa ”nupukeiju”, samalla kun tietoisesti skippasimme Danzigin. Testosteronin katkuisia esityksiä voi yhdelle päivälle mahtua vain niin monta.

Keskittymisen herpaantumista oli muutenkin havaittavissa, sillä toinen niistä yhtyeistä, joita tämän vuoden Provinssilta eniten odotin oli aivan tuossa kohta piakkoin kipuamassa Rumba Stagelle. Islantilainen Sólstafir lukeutuu kärkipäähän listalla, joka koostuu kertarysäyksellä totaalisen vaikutuksen tajuntaani tehneistä bändeistä, ja nyt olin näkemässä bändin toisen kerran. Olotila oli juuri oikea, odotusten määrä oli aivan maksimissa. Náttfari alkaa soimaan alkunauhana. Värien loisteessa mustien hiekkojen cowboy-hahmojen silhuetit heilahtelevat, ja sitten Ljós i Stormi. Mitäh, tulpat syövät kitarat täysin, pois mokomat elämyksenpilaajat! Sydän irti rinnasta! Hiukset vapauttavalle lentoradalle!

Harvassa ovat yhtyeet, jotka saavat aikaiseksi mitään vastaavaa. Pohjattoman melankolian, sykähtelevän onnen tunteen ja tunnelmaa halkovan intensiteetin yhdistelmä on samanaikaisesti tukahduttava, vapauttava ja voimaannuttava. Biisien lipsuessa lähes poikkeuksetta lähemmäs kymmenen minuutin rajapyykkiä on festarisetti valitettavan rajoittunut, mutta ainakin Sólstafir täyttää lyhykäisen slottinsa vaativilla ja yllättävillä valinnoilla. Enpä olisi arvannut kuulevani Svartir Sandarin massiivista nimikkoraitaa, enkä varsinkaan playback-kuoroa, joka teki ennakko-odotuksiin nähden järisyttävän vaikutuksen.

Eräänlaiseen hitin asemaan asettunut Fjara oli setin ainut varsinainen ilmiselvä valinta, playback-osuuksineen kaikkineen. Kappale on kylläkin ansainnut huomionsa. Sen uneliaasti hiipivä askel ja asteittain monumentaalisuuteen asti kasvava tunnelma koskettavat, ja sävellys puhuu kuin salaisella, unohdetulla kielellä. Joskin mielikuvat väittävät, että yhtye onnistui tuomaan loppupuolen modulaatiokliimaksiin ylimääräisen koskettavuuden kerroksen esittäessään sen ilman playbackia. Huh, no joka tapauksessa, kyseessä oli Köldiä vaille täydellinen keikka. Kiitos tästä.

Sittenpä otimmekin vastaan tämän vuoden punkjunan, joka käsiteltäköön hengenmukaisesti tiivistäen:

Sokea Piste oli ennestään tuntematon, mutta hehkutukselta en ollut välttynyt. Näin tämä tuima surina voittikin kerrasta puolelleen. Biiseissä on lähes luotaansa työntävän vittumaista vimmaa, tulehtunutta raivoa, joka purkautuu suoraviivaisesti, väkivaltaa kaihtamatta ja tunkee niin iholle, että alkaa ahdistaa. Arvostan!

Nyrkkitappelu oli niinikään jäänyt vähälle kuuntelulle, mutta hehkutukselta ei ollut voinut välttyä. Tällä kertaa se tuntui kuitenkin liioitellulta. Meno oli tiivis, tahti tiukka, räkää riitti, mutta biisit eivät puhutelleet riittävästi. Muodon hallinta on kiitettävällä tasolla, mutta kokonaisuus ei vakuuttanut – pikemminkin työnsi etäälle, mikä tässä tapauksessa oli huono juttu. Tunnelmasta tuli mieleen jarruton Toyota Corolla moottoritiellä. Helvetin vaarallista, mutta sittenkin vähän mitäänsanomatonta.

Kivesveto GoGo on kaikessa kouvolalaisessa holtittomuudessaan riemastuttava, ja useiden missausten jälkeen olin mielissäni kun livemouhotukseen ei tarvinnut pettyä. Päinvastoin, se veti puoleensa niin, että oli loikittava pittiin. Mistä nämä tarttuvat kertosäehokemat sikiävät? Enpäs tiedä, mutta äiti hei, mua Saatana kutsuu!

Päättävä taho oli jälleen Terveet Kädet, ja Suomen kesä ilman TK:ta on kuin itsetuhoinen päihdeputki ilman hulluutta. Ajattelin tällä kertaa kokea elämäni musiikillisten mieltymysten muodostumisen kannalta äärimmäisen oleellisen orkesterin analyyttisesti ja etäältä, keskittyen henkiseen riehuntaan. Sitä ajattelisi, että vuodesta 1979 toiminut bändi jotenkin rauhoittuisi tai asettuisi joillekin selkeille urille sitä myötä kun ikävuodet kertyvät, mutta Läjä Äijälä ja hänen ympäröivät voimansa käyvät vain hullummiksi. Tempossa ei ollut mitään järkeä, Läjän olemus on yhä härkämäisempi, ja Helsinki munaa, Helsinki munaa. Maailman kamalin ja paras bändi.

Näiden kokemusten myötä suunta kävi kohti leirintää ja suomalaista kesäyötä, mutta sitä ennen oli sanottava hyvästit kotimaisen metallin pioneerille nimeltä Stone. Punkjuna meni kovasti jäähyväisten kanssa päällekkäin, mutta saavuimmepa sentään kokemaan finaalin. No Commands on tasoltaan ja kestävyydeltään niitä biisejä, joiden myötä passaa kenen tahansa astua tyytyväisenä haudan lepoon. Tämän aatoksen mutustelun parissa oli mahdotonta olla miettimättä, miten haudattu mahtaisi allekirjoittaneen olo olla, jahka koulun kova ja viileä nukkuma-alusta jälleen kutsuisi sankariaan levon maille.

Seikkailu jatkuu sunnuntaissa, minne pääset tästä.
Provinssirock 2013 ja sen perjantai löytyy tästä.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund