Joel McIver: Slipknot

Iowan lannistavien peltoaukeiden keskeltä nousi 90-luvun puolivälissä jotain uutta, jotain jota kutsumme yhä nimellä Slipknot.

Suom. Sami Heino
Like

Joel McIver on melkoinen Slipknot-fani. Siinä ensimmäinen fakta joka käy ilmi tästä herran alkujaan jo vuonna 2001 julkaisemasta kirjasta, joka on nyt ilmestynyt uudelleen hiottuna ja päivitettynä laitoksena. Saatesanojen mukaan opuksen sivuilta on siistitty runsaasti fanipoikamaista hehkutusta, jonka McIver myös auliisti tunnustaa. Näistä vakuutteluista ja retusoinneista huolimatta bändin palvonta on edelleen sen verran ilmeistä, että etenkin opuksen ensimmäisen puoliskon aikana lukija (tai ainakin allekirjoittanut) koki niin lievän huvittuneisuuden kuin satunnaisen myötähäpeänkin tunteita.

Lähinnä maajusseista sekä ympärillään levittäytyvistä loputtomista pelloista kuuluisa Iowan Des Moines tunnettiin musiikkimaailmassa pitkään lähinnä siitä syystä, että juuri Des Moinesissa Ozzy Osbourne sattui puraisemaan lavalle viskatulta lepakolta pään irti. Tämän verisen ja lievästi koomisen episodin lisäksi kaupungissa ei sitten tapahtunutkaan 70- ja 80-luvuilla oikeastaan mitään muuta merkittävää – mikäli tätä opusta ja Slipknotin jäseniä on asiassa uskominen. Des Moines esitetäänkin ikävystyttävänä paikkana, josta Kauko Röyhkä olisi veistänyt kymmenen kertaa ivallisemman Paska kaupunki -biisin, jos olisi sattunut syntymään Iowan osavaltion pääkaupunkiin.

Tukahduttavana koetun ympäristön ja tuolloin nousussa olleen numetalin innoittamana syntynyt Slipknot taustoitetaan McIverin tekstissä ansiokkaasti. Aikakauden henki osataan piirtää tarkasti, olihan kirjailija itsekin noihin aikoihin vasta reilu parikymppinen. Avainhenkilöt Shawn Crahan, Anders Colsefni, Paul Gray, Joey Jordison sekä kumppanit muuttuvatkin sivuilla maskatuista bändijäsenistä aidoiksi henkilöiksi, joiden ajatukset, vaikutteet, ideat ja näkemykset pyritään valaisemaan mahdollisimman perusteellisesti. Se kuinka järkeviä moiset aatokset sitten ovat, jätetään pitkälti lukijan itsensä pääteltäväksi.

Toisinaan uuttera ja tinkimätön taustatyö johtaa mielenkiintoiseen ja yksityiskohtaiseen tarinaan, mutta joissain kohdin McIver menettää pahasti perspektiivinsä ja selittää asioita tylsyyteen saakka. Esimerkiksi Des Moinesin radioasemien pieni kilpailuasema oli varmasti jännä tapaus kaupunkilaisille joskus 90-luvulla, mutta sen jokaista käännettä ei olisi ehkä kannattanut toistaa ääneen – etenkään kun itse yhtyeellä ei ollut kisassa juuri osaa tai arpaa.

Slipknot on lähes alusta saakka verhonnut itsensä erikoisin tavoin. Enkä tarkoita tässä yhteydessä ainoastaan herrojen käyttämiä haalareita tai sitä, että jäsenten nimet korvattiin jo varhain numeroilla ja satunnaisilla kutsumanimillä. Siinä missä lukuisten muiden bändien miehistönvaihdoksia on puitu julkisuudessa asianomaisten toimesta, on Slipknot vaalinut alusta saakka yhtenäistä hiljaisuutta, eikä tuo hiljaisuus murru tämän päivitetyn laitoksenkaan myötä. Näin emme edelleenkään tiedä miksi Greg Welts sai kenkää vuonna 1998 ja Josh Brainard päätti erota ryhmän vahvuuksista seuraavana vuonna. Basisti Paul Grayn vuonna 2010 tapahtunutta kuolemaa ruoditaan sen sijaan juurta jaksain ja lähinnä tästä syystä uusi painos kirjasta on ensinnäkään tarpeen.

Tuoreilla lisäyksillä ryyditetty kirja osoittaa myös hiukan huvittavastikin sen, kuinka ajan myötä raskaintakin äärimetallia paiskovat miehet ikääntyvät ja seestyvät. Opuksen viimeisellä neljänneksellä alkuun kovasti parjattu Des Moineskin on yhtäkkiä mainio paikka asua ja elää, eikä sieltä enää haluta lähteä pois vaikka maailmaa on kierretty kuinka myötä- ja vastapäivään.

Itsekin seestynyt McIver on vuosien saatossa kehittynyt kirjailijana ja tarinankertojana, mutta omalle fanitukselleen mies ei mahda edelleenkään mitään. Tämä on Slipknot-kirjan kohdalla niin siunaus kuin kirous, mutta kaikkine puutteineenkin tämä jykevä tietopaketti yhdestä aikamme merkityksellisimmästä äärimetalliryhmästä on lukemisen arvoinen tapaus.

Mika Roth