11.12.2002
Henry’s Pub/Tampere
Kukapa nuori yhtye ei haluaisi mahdollisuutta soittaa aina San Diegossa Jenkkilän kultamailla asti? Moinen mahdollisuus avautuu yhdelle ohjelmatoimistojen ulkopuolelta tulevalle bändille Henry’s Pub in järjestämässä bändikisassa, joka jatkuu huhtikuun loppupuolelle asti, aina keskiviikkoisin. Puolen vuoden intensiivisen katsauksen sai kunnian aloittaa Tampereen oma Smashing Pumpkins, Duncan Teleport.
DT:n viisihenkinen miehistö ahtautui Henryn kieltämättä ahtaalle ja melko koruttomalle lavalle joskus yhdentoista jälkeen. Seinään viritelty taustakangas, mielenkiintoinen levysoittimesta kyhätty lamppu ja bändin kielisoittajien yhtenevä violetti kauluspaita, sininen kravatti –asustus antoi keikalle visuaalista leimaa, Baarin puolesta kun ei noita valojakaan juuri voi kehua. Ihmetytti myös miksauspöydän sijoittaminen ovensuuhun sivuun lavasta, minne ei varmasti nähnyt yhtyettä eikä todennäköisesti myöskään kuullut. Tämän seikan huomioiden Duncanin soundit olivat jopa yllättävän selkeät.
Pääasiassa laulaja-kitaristi Miikan luomat unelmoivan eteeriset kappaleet toimivat livenä aina vain paremmin, vaikkei Henry’s Pubin asiakaskunta tainnutkaan olla aivan tottunut vastaavanlaiseen antiin. Bändi kuitenkin soitti hyvin ja musiikki kuulosti hyvältä, joten asiallisesti ihmiset keikkaa seurasivat. Innostuipa muutama herra keskenään sellaiseen paritanssiin, että pois alta! Duncan iski tiskiin noin puolitoista tuntia asiallista materiaalia, joka on kyllä taatusti pisin yhtäjaksoinen Duncan-rypistys meikäläiselle. Levytetyn materiaalin ulkopuolelle jätetyistä kappaleista löytyi potkua, vaikka luonnollisesti levytetyt ovat itselle tutumpia. Seduction Derby, Her Dragon Lover, kosketinsoittaja Annan hieno Halloween Blues... Hienoja kappaleita.
Annan poikkihuilutaiteilu ja taustalaulu ovat maittavan kakun kuorrutuksena etenkin tuoreemmissa kappaleissa, Jarin kitarointi, Jarnon basso ja Mikon rumpalointi toimivat kakun rakennusaineina. Se, mikä tekee kakusta Teleportin, on kuitenkin lopulta Miikan kappaleet ja laulu. Soundeja ehdinkin jo kehua, ainoastaan keikan keskivaiheilla korviin tulvi pientä puuroutumista. Samoin Jarin nikkaroima levysoitinlamppu yritti keikan lopulla räjähtää, tai ainakin varoitteli siihen malliin. Kaiken kaikkiaan, musiikillisesti tämä oli yksi viihdyttävimpiä näkemiäni DT:n keikkoja, lavan ahtaus ja mataluus sekä valojen köyhyys tappoivat visuaalista puolta. Kuultiinpa Miikalta ainakin yksi niin mojova välispiikkikin, että ainakin meidän pöydällämme oli hulvattoman hauskaa. Kun väkeäkin oli paikalle kertynyt kiitettävästi, eivät Duncanin jatkomahdollisuudet ainakaan tähän omaan esitykseen kaadu. Huhtikuussahan tuo sitten nähdään, saadaanko juuri DT:sta Suomen uusin musiikin vientituote Villiin Länteen.
Ilkka Valpasvuo
